27.3.2016

Uomissa

20160326_190312
20160326_191425

Seison niemennokassa katselemassa siniharmaata järvimaisemaa. Jäidenlähtö ja paluumuuttavien lintujen huuto, väreilevät valot vastarannalla. Taas se olo, että kaikki tulee menemään ihan hyvin lopulta.

--

Ääripäästä toiseen ailahtelevat tunnetilat: sittenkin parempi vaihtoehto kuin turta, tasapaksu tyytyväisyys. Pohjalla ollessa kaikki todella on musertavaa, mutta parhaat hetket tuntuu sitten siltä kuin voisi räjähtää onnesta. Erityisherkkyys on ehkä tämän hetken muotisana, mutta se myös sanoitti itselleni sellaisia asioita, joita ennen kuvittelin vain omiksi outoiluiksi. Yksi pahimmista peloistani on se, että menettäisin kyvyn itkeä.

--

Välillä tuntuu, etten tunnista itseäni peilistä ja koko todellisuus tuntuu isolta vitsiltä. Miten olla tässä maailmassa on se kysymys, johon palaan yhä uudelleen. Ei mulla ole vastauksia enkä odota että kellään muullakaan olisi. On vain tekemisen ja olemisen tapoja ja ehkä mä haluaisin vain, että kärsimys vähenisi tässä maailmassa. Mutta miten hemmetissä sitä koskaan osaa auttaa ketään, jos sitä ei osaa poistaa edes itseltään? Kun en edes osaa pyytää apua keneltäkään, pitää vaan osoittaa, että pärjää. (Älä huoli, kyllä mä pärjäänkin.)

--

Elämä on uomissaan, päivät kulkevat sievässä jonossa peräjälkeen ja katson pakokauhuisena vierestä kuinka aika valuu. Pelkään, että kevät lamaannuttaa enkä saa mitään aikaiseksi taaskaan. Ehkä luovutan liian helpolla, ehkä en vain osaa pitää puoliani, ehkä en kestä tarpeeksi. Kyseenalaistan kaiken ja samalla itseni, eikä mikään riitä. Ja samalla kaikki on tarpeeksi. Osaisinpa vain itse olla itselleni tarpeeksi.

--

Kokoelma ajatuksia 27.3.2016 klo 00:35.