Tristesse/Joie

Leikittelin mielessäni, miltä Ranskavuoteni olisi näyttänyt Instagramissa, ja siitä se ajatus lähti... Kaikki ranskapuhelimella otetut kuvat eivät sopineet neliöön, joten jätin ne suosiolla alkuperäiseen muotoonsa.

Mukaan laitoin myös musiikkia, jota kuunnellessa ajatukset karkaavat aina Ranskaan.

Aika lailla kokonainen vuosi siinä meni, ennen kuin lakkasin ikävöimästä joka solullani takaisin. Kaipaus tietysti pysyy, mutta enää en hingu takaisin nythetipaikalla. Lähes päivittäin kuitenkin jokin asia muistuu mieleen ja pistää hymyilyttämään. Välillä kaikki tuntuu katkeransuloiselta unelta.

Jos joku haluaa lukea au pair-vuoteni aikaisia höpötyksiä, kannattaa selailla arkistoja vuoden 2010 syyskuun alusta vuoden 2011 heinäkuun loppuun asti. (En tiedä oikeasti, kannattaako, mutta jos jotakuta hassua vaikka kiinnostaisikin, heh.)

#france #aupair #paris #besttimeofmylife

PS. Niin, ja jos joku haluaa seurata ihan oikeaa Instagramiani, löydyn sieltä nimimerkillä @bisousroosa (seurata voi tosiaan myös ihan tietokoneenkin kautta nykyään, jos niin mielii!)

Trying to save the youth without putting your shoes on

 

Tasan yksi vuosi ja yksi päivä sitten kiivettiin Essin kanssa katselemaan Lontoota kukkulalle, juuri ennen kuin lähdin junalla takaisin Pariisiin.

Juna-asemalta ostin hätäisesti Ellen tai vastaavan ja pahaa suklaata, koska en ollut aiemmin tajunnut hankkiutua lopuista punnista eroon.

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun palasin Suomeen Ranskasta. Jätin taakse au pair-elämän sekä Saint-Leu-La-Forêt'n ja Pariisin kadut, joille palaan vielä mielessäni useita kertoja viikossa. En enää kuitenkaan useita kertoja päivässä, niin kuin aluksi.

Aika on jo kullannut monia muistoja ja paljon on varmasti päässyt unohtumaan.

Käyn edelleenkin jonkinlaista sopeutumistaistelua Tampereen kanssa, mutta on täälläkin ihan hyvä olla. Kun pitää mielessä, että aina pääsee poiskin.

Koska tiedän, että jossain vaiheessa kutsuu taas ulkomaat.

Ja silloin on taas aika haikailla Suomeen.

When people like you filled the heavens

No siinä on ekana meikä Monkin aleista ostetuissa shortseissa, jotka näyttää hameelta, mutteivat siis ole. Niissä yhdistyy kaikki mun enemmän tai vähemmän inhokkivärit eli violetti, oranssi ja vaaleanpunainen. Ja silti hankin ne, vai ehkä juuri siksi, en tiedä. Ehkä tää on sitä mukavuusalueelta poistumista. Blingi krokotiilivyö on Saint-Leu-La-Forêt'n katukirpparilta, Ranska-aikojen alkutaipaleelta. Maksoi euron ja on erihieno mielestäni.

Kilo lakua on aika hc, mutta onpahan aina jotain, kun karkkihammasta kolottaa. Tai oli...

Mallashovissa on kovin opiskelijaystävälliset hinnat, mutta silti otettiin bisset puoliksi, kun oli niin kiire mukamas.

Kuuntelemaan Burning Heartsia, Big Wave Ridersia ja French Filmsiä Yo-Talolle nimittäin.

Tuoppeja, tanssia, tuttuja ja tuntemattomia tyyppejä ja sen sellaista, kyllä te tiiätte. Oli kivaa. Seuraavana päivänä töissä ei niinkään.

Tää biisi on kiva, mutta en vaan saa otetta tästä musiikista. Ihan kivaa, muttei sen enempää, vaikka kuinka haluaisin tykätä.

Hyvä uusi biisi, mutta tää video... ehkä en vaan tajuu.

   Big Wave Riders : Sunny Season

Tän saa ladata ilmaiseksi, jee!

Ohhoh, kylläpäs minä nyt päivittelen tätä blogintekelettä tiuhaan tahtiin! Ei ole katsokaas muutakaan tekemistä... Hahhah, ei vaan, seuraavana vuorossa jatsailua Porissa! Pitäkäähän kiva viikonloppu tekin!

Aujourd'hui, elle va être heureuse

Tänään hän aikoo olla onnellinen.

All those years we've spent running away

 

Välillä haluaisin kirjoittaa hienommin, jotenkin merkityksellisemmin. Leikitellä sanojen sävyillä ja mutkistaa lauseiden muotoja. Siten, että jostain yksinkertaisestakin asiasta joku ajattelisi, että onpa säväyttävästi sanottu. Että kunpa minäkin osaisin kirjoittaa noin. Mutta ehkä on vain hyväksyttävä, että en osaa. Eikä mun tarvitsekaan, koska onneksi on muita, jotka osaavat. Tiedättekö, sellaisia, jotka osaavat kertoa asioita kuulostamatta korneilta tai tekotaiteellisilta teeskentelijöiltä. Ehkä on vain myönnettävä, että suomi ei ole mun kieli. Tai siis onhan se, muttei sillä tavalla, että kokisin siihen erityistä intohimoa. En nyt tiedä, onko ranskakaan se mun kieli, mutta se jaksaa edelleen joka kerta ihastuttaa, tosin myös vihastuttaa aivan yhtä lailla.

Onhan se nyt lapsellista jatkaa ranskan opiskelua yliopistossa siksi, että se kuulostaa hienolta. Vaikka aina kun joku sanoo niin, hymähdän, että oikeasti se on aika hemmetin tylsää. Ja salaa hykertelen mielessäni ja mielissäni. (Okei, oli myös toinen syy, saamattomuus. En siis jaksanutkaan lukea uudestaan pääsykokeisiin.)

Haluaisin myös olla niitä, jotka tekevät nopeita ratkaisuja, "hei mä päätinkin lähteä Ruotsiin opiskelemaan" tai "menen kesätöihin Italiaan". Vaikka ei kai ne päätökset oikeasti niin nopeita ole, kuin ne ulkopuoliselle vaikuttavat. Oon välillä vaan vähän liikaakin sellainen, no kattellaan nyt -tyyppi. Että ehtiihän sitä. Toisaalta sain tietää Ranskaan lähdöstäni vain viikkoa aiemmin, joten kai minäkin kykenen nopeaan toimintaan tarpeen vaatiessa.

Kiitollinen olen siitä, että on aina joku, joka jaksaa muistuttaa, että tämä blogi kelpaa tällaisenaan ja että minäkin kelpaan tällaisena. Että vaikka en ole sellainen überviileä tyyppi, vaan vähän hupsu haihattelija, joka kirjoittaa tänne vähän mitä sattuu, hymyilee ja ajattelee toisinaan liikaakin, mutta puhuu usein aika vähän, niin meikä kelpaa silti.

Niin, että kiitos. Ihan jokaiselle siellä.

   Ladyhawke - Cellophane

PS. Saanko syyttää tästä tunteilusta Ladyhawken uuden levyn toiseksi viimeistä kappaletta, joka sai miettimään kaikkea, vaikkei siinä oikein mitään erikoista sanotakaan? Tai edes kaapista kaivettua huivia, joka mukamas tuoksuu vielä Pariisilta ja katupölyltä, vaikka on todellisuudessa lojunut käyttämättömänä ainakin puoli vuotta?

What it takes to come alive

Olen viettänyt ainakin puolitoista vuorokautta kuulostaen Paula Koivuniemeltä potenssiin kymmenen, jos ääntä on tullut ollenkaan. Olen siis leikkinyt mykkää ja juonut kymmeniä litroja teetä hunajan kera. Onneksi äiti ja lääkärikirja auttoi ja nyt ääni tuntuu hieman palautuneen. Ehdin kuitenkin syödä aika suuren määrän jäätelöä, ennen kuin äiti kielsi kaiken kylmän syömisen ja juomisen, hupsista. No jospa se tästä.

Kuvissa näkyvät housut ei sitten ole mitkään pyjamahousut, jos joku niin erehtyi luulemaan, ei ei. Ne on vuosi sitten Pariisista hankitut kreisiprinttihousut, joita rakastan palavasti, vaikka onhan ne aika huomiota herättävät. Eräskin tyttö St Leun leikkipuistossa kommentoi niitä kaverilleen, että pukeutuisi itse samoin vain karnevaaleihin. Luuli varmaan, etten ymmärrä ranskaa, haha. Hauskaa muuten, kun nyt tuntuu tuommoisten printtihousujen ja kaikenlaisten inkkarikuvioiden olevan kovassa huudossa, niin omani hankin tosiaan vuosi sitten (kuten myös täällä näkyvän inkkaripaidan). Oon siis selkeesti true fashionista ja edelläkävijä, hohoh!

Ei mulla oikeasti muuta asiaa ollut, kuin että toukokuun soittolista on valmistunut, tästä vain kuuntelemaan!

Tai oikeastaan, eniten huomionarvoinen asia on tämä cover, jota kuuntelin repeatilla koko eilisen päivän. Huh, tää tyttö osaa laulaa! En ole aiemmin lämmennyt Jessie J:lle, mutta nyt kyllä nousi pisteet roimasti!

 

I love Paris in the rain

Tästä piti tulla kunnon haikeilupostaus, mutta ystävän kanssa skypeily piristi ihan liikaa. Kuten myös Bref, jota suosittelen kaikille vähänkään ranskantaitoisille. Ihan kreisihauskoja ja sopivan lyhyitä, katsoin vähän vahingossa kaikki putkeen, kun etsin motivaatiota kirjoittaa koulujuttuja.

Bref. J'ai pris le métro. - Episode du 24/01

Metrojuttu on mun lemppari, koska on vaan niin totta. "Nananananana!"

Hassua, miten ikävä muuttaa muotoa ajan kuluessa. Parhaimmat hetket harvoin tallentuu kuviin, mutta kuvat auttaa muistamaan. Pahinta on, kun tietää Pariisissa kirsikkapuiden olevan parhaimmillaan juuri tähän aikaan vuodesta, sitten aamulla avaa verhot ja sataa lunta. Merde.

Do you want to go? Do you really know?

 

Kuvamateriaalia ja todisteita siitä, että käytän vaatteita. En oikein jaksanut pyöriä alennusmyynneissä, mutta sen kerran kun pyörähdin, niin jouduin pyörtämään periaatteeeni. Mukaan tarttui jotain mustaa ja pelkkää akryyliä, mutta kun se oli rakkautta ensituntumalta. Sellaisen ohi ei pidä kulkea taakseen katsomatta, vaan tarttua tiukasti kaksin käsin eikä päästää enää koskaan irti.

Huulipunan arkikäyttöön on vielä totuteltava, mutta luulen onnistuvani. Pitää vain malttaa levittää sitä ei-niin-runsaalla kädellä, ainoastaan sillai töps töps töps. Ainakin jos ainoa huulipuna on kirkuvan punainen.

Olin jo ehtinyt unohtaa miltä tuntuu, kun reidet jäätyy pisteleviksi pakkasessa. Mutta vaikka Ranskassa oli enimmillään -5 C pakkasta, niin oli sielläkin kylmä, uskokaa pois. Se kylmyys vaan on erilaista. Talojen sisäistä kylmyyttä niin, että nenänpää jäätyi ja joutui hytisemään viltin alla, jos oli päivisin kotona, koska lämmitykset meni päälle vasta iltapäivällä. Pariisissa Seinestä hohkaava kylmyys, metroasemien vihlova kylmyys. Etenkin Gare du Nordin tajuton luihin ja ytimiin tunkeva kylmyys. Hrrr.

Tänään ei enää ollut ihan niin kylmä, mutta lunta tuli senkin edestä. Ai että miten kauniilta ulkona näyttääkään. Sokerikuorrutettuja puita ja timanttihiutaleita.

Eilen tapahtui jotain ihmeellistä. Kerroinhan joskus mun varastetusta pyörästä? No, Meiju laittoi eilen viestiä, että oli löytänyt hylätyltä näyttävän pyörän ja kysyi, oliko sen merkkinen mun pyörä. Ei valitettavasti ollut. Kerroin omani tuntomerkit ja Meiju vitsaili pitävänsä silmät auki. Muutaman tunnin kuluttua Meiju sitten soitti ja kysyi, oliko mun pyörässä sininen soittokello ja kuvaili muitakin yksityskohtia. Huusin vaan puhelimeen että JOO ja mitä hittoa. Se pyörä oli kuulemma vaan hengaillu jotain lyhtypylvästä vasten. Ihan kreisiä! Nyt mun pitää vaan keksiä, miten saan sen lukon sulatettua, että saan sen tuotua kotiin turvaan. Ahhaha, en kestä!

Oon löytänyt taas paljon hyvää uutta musiikkia. Tässä parhaimmistoa, Zola Jesus. Kuvailisin sanoilla astetta synkempi Florence. Jos tykkäät Florence + The Machinesta ja Lykke Li:stä, tykkäät aika varmasti tästä! Niistä muista löydöistä sitten ehkä jokin toinen päivä.