Jaa, että mitä mulle kuuluu?
Tällä hetkellä ei voisi olla asiat paremmin.
Muutin viime torstaina uuteen kämppään Mile Endiin, (mun mielestä) cooleimmalle asuinalueelle koko Montrealissa, kaikkien tunnelmallisten kahviloiden ja second hand-kauppojen läheisyyteen.
Kämppiksinä violettihiuksinen, tatuoitu, saman musiikkimaun kanssani omaava ylikiva tyttö ja kiharapäinen puhelias lontoolaistyttö sekä kolme hellyydenkipeää kissaa (koko elämäni olen kuvitellut olevani totaalisesti koiraihminen, mutta nyt musta tulikin crazy cat lady ihan hetkessä).
Mutta tämä syksy ei todellakaan ollut kaikista helpoin.
Kehitin itselleni suurimman opiskelukriisin ikinä, eikä asiaa auttanut pelkästään nimen perusteella valitut kurssit kaksi viikkoa myöhässä, epäinhimillinen työmäärä ja ruostunut ranskan kieli.
Kämppis ärsytti ja sää olikin ihan yhtä masentava kuin Suomessakin.
Kyseenalaistin kaiken; miksi olen täällä ja mitä oikein kuvittelin tullessani tänne.
Tavallaan sopeutuminen oli liiankin helppoa, Montreal oli kai jollain tapaa liiankin täydellinen. Ehkä on epäkorrektia valittaa tällaisesta, mutta mä haluan vaan olla rehellinen.
Nyt kuitenkin alan löytää paikkani täällä. Pikkuhiljaa palaset loksahtelivat paikoilleen. Mulle on selkiytynyt kirkkaasti mitkä asiat mua kiinnostaa ja mitkä asiat on mulle tärkeitä. Mulla on pitkästä aikaa tavoitteita ja jonkinlainen näkemys, miten ne saavutan. En ajelehdi enää niin paljoa kuin aikaisemmin.
Ehkä halusin vaan sanoa, että vaikka suunta välillä tuntuisi olevan kuinka hukassa tahansa, niin jossain vaiheessa alkaa taas seljetä.
Pitää vain jaksaa odottaa.
