All that I have is on the floor

Adele - Turning Tables


Mun lemppari Adelelta. Toi kappale saa melko humoristisen sävyn jos sen liittää muuttopuuhiin. Tosin mulla ei vielä ole edes pöytää, mitä käännellä. Puuttuu myös tuolit, sänky, isoja lusikoita, veitsiä, kulhoja ja kuorimaveitsi, muun muassa.

Hassua olla ekaa kertaa yksin ekassa omassa asunnossa. Onhan tää pieni, mutta ihana. Pitäis järjestää tavarat paikoilleen, sen sijaan datailen lattialla ja syön muromysliä muumimukista, koska niitä kulhoja ei siis ole.

PS. Bombay Bicycle Clubin uusi levy on hyvä, kuunnelkaapa sitä tyypit!

PPS. Unohdin mainita edellisessä, että Lapkon seuraava albumi on sitten pakkohankinta, niin lupaavalta kaikki uudet biisit kuulosti.

PPPS. Kivaa sunnuntaita, muistakaa laiskotella!

Never find your home by running

Ensimmäinen viikko yliopistoa ja Tamperetta takana. Oon innoissani siitä, että kuulen ja saan puhua ranskaa joka päivä. Siitä, että mulla on elämäni ensimmäinen ikioma asunto (vaikka Suvin luona olikin mitä mukavinta asua viikon verran). Siitä, että asun kerrankin kävelyetäisyyden päässä kaikesta. Haaveilen aterimista ja lasipurkeista ja huonekasveista.

En joutunut kertaakaan syömään yksin yliopiston ruokalassa, aika hyvin mielestäni (ei sillä, ettenkö voisi syödä yksinkin, seura vaan on kivempaa tietty). Löydettiin espanjalaiselle Lucialle kännykkä Gigantista ja sateenvarjo on ollut hyödyllinen. Ihailen ortodoksikirkon kauneutta jokaisella koulumatkalla. Ekat opiskelijabileet oli superlame, mutta mitä voi odottaa jos ne järjestetään Senssissä..

Silloin joskus, kun Helsinki tuntui liian suurelta (hah!), Tampere oli mun unelma. Miksei se siis voisi olla sitä edelleen? Mutta vaikka kuinka yritän, niin nyt se tuntuu lähinnä tyytymiseltä. Pääsen kyllä yli mun Ranska-ikävästä ja hyväksyn itselleni suruajan. Loppujen lopuksi kaupungin tekee ihmiset. Suurin ja kauneinkin kaupunki on hemmetin tylsä ja yksinäinen ilman kavereita. Mun pitää nyt vain löytää mun Tampere-ihmiset.

Parasta on ne hetket, kun ei haluaisi olla missään muualla, kuin juuri siinä missä sillä hetkellä on. Torstaina Lapkon keikalla ylitsevuotavassa onnellisuuden tunteessa päätin, että

Je vais aimer ma vie à Tampere.

Lapko - Horse And Crow

Who would have known how bittersweet this would taste?

Miten joku voi olla näin hauska? Onneksi saatin levy tädiltä, nyt Adele pitää mulle seuraa jokaisella kävely- ja juoksulenkillä.

 

You know how the time flies, only yesterday was the time of our lives

Tein listaa, mitä haluan tarvitsen asuntooni (jota siis ei ihan vielä ole, melkein kyllä). Ekana oli Macbook, realistista joo? Päädyin sitten kuitenkin halvempaan, ihan kelpo varmasti sekin. Ajattelin, että on se ehkä hieman tyhmää maksaa tuplasti enemmän vain siksi, kun se on niin kivan näköinen. Valitsin silti sen kauniimman niistä kahdesta vaihtoehdostani (ei-Maceista). Konetta kuitenkin käytän päivittäin, niin ärsyttäisi vain jos se olis ruma. Jos jossain tunnen itseni tyhmäksi, niin tietokonekaupassa.

Mulla on liikaa aikaa ajatella. Mulla on liikaa aikaa. Mulla on liikaa. Mulla on. Mulla. Minä.

Mitä sulle kuuluu? Mitä teille kuuluu? Kiinnostaisi kovasti tietää.

Tai kertokaa sitten edes jotain Tampereesta. Kehukaa, jooko?

Rakkaat ystäväni Peve ja Mäyrä,

Tällä kuvalla haluan kertoa, että olen pahoillani kun en nyt päässytkään Ouluun, mutta lupaan kyllä tulla heti kun ei tarvitse maksaa kiskurihintaa matkoista (= sitten kun mulla on opiskelijakortti). Ja että ikävä on kova. Ikävöin teitä lehmäisen ja neliömäisen paljon.

Kuvassa Peve siis nauttii täysin siemauksin telttaretkestä Saint Leun metsän siimeksessä. Harmikseni en omista vieläkään sitä kuvaa historiallisesta hetkestä, Rane rakkaudenhedelmän synnystä Social Clubilla, tosin se saattaisi olla jo liian rajua materiaalia tänne..

Puspus, Rane

Dans ce monde inhabitable il vaut mieux danser sur les tables

En käynyt puolessakaan niistä museoista, joissa suunnittelin käyväni Pariisissa. Aina sitä ajatteli, että onhan mulla aikaa. Mutta parempi kai, että oli kaikkea muuta (kivempaakin) tekemistä. Ennen lähtöä kävin kuitenkin modernin taiteen museossa, Centre Pompidoussa. Siellä taas kerran pohdin sitä, mikä on taidetta. Vaikka löysin kivojakin asioita, suurimman vaikutuksen eivät tehneet taideteokset, vaan näkymät ulkoparvekkeilta Pariisin kattojen yli.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja onneksi Suomimasennukseen on lääke: ystävät ja tanssiminen. Vaikkei ihan pöydillä sentään tanssittu, niin valomerkkiin asti Rumassa kuitenkin. (Jos jalat kipeyty Flow'ssa, niin se ei ollut mitään verrattuna tähän, pystyn hädin tuskin kävelemään...)

Zaz - Port Coton

Mais moi, je ne t'oublierai pas

 

Ma vie en France me manque. Kaipaan sinne, missä viinipullo maksaa ruokakaupassa kaksi euroa, aterialla on tietty kaava, hyviä juustoja syödään päivittäin, voletit (ikkunaluukut = les volets) suljetaan yöksi, metrossa voi tarkkailla ihmisiä (jotkut ihmiset on kuin suoraan piirretystä tai sarjakuvahahmoja).

 

Kaipaan valoja yöllä, kun ne heijastuu Seinen pintaan. Kuinka matka-ajan voi arvioida laskemalla metropysäkit. Pikniköintiä puistossa. Kuinka lusikkaa kannatti pitää mukana (jos alkoi tehdä mieli vaikka naturea), mutta unohdin sen silti lähes aina.

 

Suomi masentaa mua. Tai sitten se on vaan tää sade. Mulle kävis niin hyvin sellanen, että oisin kesät Suomessa ja muuten muualla. Vaikka Pariisi onkin ruma talvella, harmaa taivas, harmaat talot, harmaa joki.

 

 

Kaipaan huolettomuutta.

 

(ihana video, ihana kappale)