Never find your home by running

Ensimmäinen viikko yliopistoa ja Tamperetta takana. Oon innoissani siitä, että kuulen ja saan puhua ranskaa joka päivä. Siitä, että mulla on elämäni ensimmäinen ikioma asunto (vaikka Suvin luona olikin mitä mukavinta asua viikon verran). Siitä, että asun kerrankin kävelyetäisyyden päässä kaikesta. Haaveilen aterimista ja lasipurkeista ja huonekasveista.

En joutunut kertaakaan syömään yksin yliopiston ruokalassa, aika hyvin mielestäni (ei sillä, ettenkö voisi syödä yksinkin, seura vaan on kivempaa tietty). Löydettiin espanjalaiselle Lucialle kännykkä Gigantista ja sateenvarjo on ollut hyödyllinen. Ihailen ortodoksikirkon kauneutta jokaisella koulumatkalla. Ekat opiskelijabileet oli superlame, mutta mitä voi odottaa jos ne järjestetään Senssissä..

Silloin joskus, kun Helsinki tuntui liian suurelta (hah!), Tampere oli mun unelma. Miksei se siis voisi olla sitä edelleen? Mutta vaikka kuinka yritän, niin nyt se tuntuu lähinnä tyytymiseltä. Pääsen kyllä yli mun Ranska-ikävästä ja hyväksyn itselleni suruajan. Loppujen lopuksi kaupungin tekee ihmiset. Suurin ja kauneinkin kaupunki on hemmetin tylsä ja yksinäinen ilman kavereita. Mun pitää nyt vain löytää mun Tampere-ihmiset.

Parasta on ne hetket, kun ei haluaisi olla missään muualla, kuin juuri siinä missä sillä hetkellä on. Torstaina Lapkon keikalla ylitsevuotavassa onnellisuuden tunteessa päätin, että

Je vais aimer ma vie à Tampere.

Lapko - Horse And Crow