You don’t need to be somebody’s cause you’re already somebody

Molly Nilsson - About Somebody

J. Views feat. Milosh - Don't Pull Away

Blood Orange - With Him / Best To You / Better Numb

>>>

Lempparijuttuja just nyt: nää biisit ja videot ja elämä.

Spill your thoughts, will you

Kesä kodittomana kulkurina on ollut paras päätös hetkeen. Aika on taipunut loppukesän puolelle taas niin kepeästi ja kuin huomaamatta. On elokuun alku ja suunnittelen mustikka-laventeliginin tekemistä.

Mutta edelleen tää maailma väsyttää mua. Turkki, Syyria, Välimeri, Brexit, Trump, mitä näitä nyt on. Kuitenkin taas pitkästä aikaa olen jaksanut perehtyä asioihin ja seurata uutisia. Ei kai kellään ole varaa vain pitää päätään pensaassa loputtomiin. (Paitsi ehkä niillä, joilla oikeasti on varaa eli rahaa: massikingeillä.)

Ystävälle kirjoitin viestiin, että on ollut aika seesteistä. Olen keskittynyt itseeni ja omaan olemiseeni, mikä ei aina ole kaikista helpointa. Olen ollut rentoutuneempi ja paljon vähemmän ahdistuneempi kun ei ole ollut minkäänlaisia velvoitteita ketään tai mitään kohtaan. Aika on soljunut eteenpäin ja minä siinä mukana.

Olen aina aika-ajoin miettinyt, että vaikka kuinka pidänkin sosiaalisesta mediasta ja edelleen jaksan ylistää esimerkiksi Instagramin ihanuutta, niin välillä mietin että mitä järkeä siinäkin on. Kun avaa jonkun sovelluksen ja ensimmäinen ajatus on, että se oma ihana elämä ei riitä. Että mä en riitä, koska en ole noin kaunis tai pätevä tai osaava tai menevä tai suosittu tai mitä hittoa nyt taas. Sitä pitää vetää keuhkot täyteen ilmaa ja muistuttaa itseään kaikesta hyvästä mitä jo on ja mitä tulee olemaan.

Koska eikö me kaikki vain yritetä selviytyä tästä elämästä parhaamme mukaan?

Päässä on pyörineet myös sanat vanhasta päiväkirjasta: jos on vihannut itseään jo niin kauan, ni voisko sen vaan lopettaa?

Olen nähnyt Beyoncén, elänyt aprikooseilla ja Ässämix-mehujäillä, myynyt lippuja Sodankylän elokuvajuhlilla, nukkunut ystävien lattioilla, sängyissä, sohvilla, lukenut liian vähän mutta lukenut kuitenkin, kokannut protuleirillä, uinut lämpimässä merivedessä ja kylmissä järvissä, kertonut tädille biseksuaalisuudestani, salakuljettanut punaviiniä festareille, syönyt kantarellikeittoa ja nähnyt kahdet ilotulitukset. Ja sen sellaista, muun muassa.

Niin, on ollut aika seesteistä.

Uomissa

Seison niemennokassa katselemassa siniharmaata järvimaisemaa. Jäidenlähtö ja paluumuuttavien lintujen huuto, väreilevät valot vastarannalla. Taas se olo, että kaikki tulee menemään ihan hyvin lopulta.

--

Ääripäästä toiseen ailahtelevat tunnetilat: sittenkin parempi vaihtoehto kuin turta, tasapaksu tyytyväisyys. Pohjalla ollessa kaikki todella on musertavaa, mutta parhaat hetket tuntuu sitten siltä kuin voisi räjähtää onnesta. Erityisherkkyys on ehkä tämän hetken muotisana, mutta se myös sanoitti itselleni sellaisia asioita, joita ennen kuvittelin vain omiksi outoiluiksi. Yksi pahimmista peloistani on se, että menettäisin kyvyn itkeä.

--

Välillä tuntuu, etten tunnista itseäni peilistä ja koko todellisuus tuntuu isolta vitsiltä. Miten olla tässä maailmassa on se kysymys, johon palaan yhä uudelleen. Ei mulla ole vastauksia enkä odota että kellään muullakaan olisi. On vain tekemisen ja olemisen tapoja ja ehkä mä haluaisin vain, että kärsimys vähenisi tässä maailmassa. Mutta miten hemmetissä sitä koskaan osaa auttaa ketään, jos sitä ei osaa poistaa edes itseltään? Kun en edes osaa pyytää apua keneltäkään, pitää vaan osoittaa, että pärjää. (Älä huoli, kyllä mä pärjäänkin.)

--

Elämä on uomissaan, päivät kulkevat sievässä jonossa peräjälkeen ja katson pakokauhuisena vierestä kuinka aika valuu. Pelkään, että kevät lamaannuttaa enkä saa mitään aikaiseksi taaskaan. Ehkä luovutan liian helpolla, ehkä en vain osaa pitää puoliani, ehkä en kestä tarpeeksi. Kyseenalaistan kaiken ja samalla itseni, eikä mikään riitä. Ja samalla kaikki on tarpeeksi. Osaisinpa vain itse olla itselleni tarpeeksi.

--

Kokoelma ajatuksia 27.3.2016 klo 00:35.

all the way till sundays

Monday, Tuesday, every single weekday

I stumble on emotions

"Control them", they say

>>>

Kiitos Valoa Festival, tiedän taas, mitä kotimaista kuunnella.

Kiinnostaa

Tällä hetkellä kiinnostaa:

Master of None, musiikki jossa voi kellua (esim. Daughter: Not To Disappear ja ikirakkaus Bloc Partyn uusi albumi HYMNS), Patykan Huile Absolue naamalle ja sheavoi muulle kropalle (esim. tämä Flow kosmetiikan kehäkukalla terästetty, niin herkku tuoksu!), Loldiers of Odin, kandi, ruotsin kieli (vaikka oonkin ihan surkea siinä), jallu, sokerin vähentäminen (vaikka ostinkin just kuukauden semisokerittoman kauden jälkeen pussillisen irtokarkkeja), Haruki Murakami, Charles Bukowski, antirasismi, LÄSKI. Rasvainen monologi lihavuudesta, mustavalkoisuus pukeutumisessa (muttei ajattelussa), Carol.

Ei kiinnosta:

loska, "naisten suojelu" tekosyynä rasismille (tein just lahjoituksen Naisten Linjalle ja suosittelen tekemään samoin, jos vain suinkaan rahatilanne niin sallii), kandi, omistaminen, sydänsurut, ikäkriiseily (täytän huomenna 25 vuotta!!).

nyt en haluu haluta enää / en haluu näin paljon kokee

MURA MASA FEAT. SHURA - LOVE FOR THAT

BEAT CONNECTION FEAT. CHELSEY SCHEFFE - THINK/FEEL

YONA - EI OO HALUU

>>>

Flunssaiset terveiset peittokasan alta! Viettäkää te vähän iloisempi lauantai-ilta, meitsi taitaa mennä keittelemään lisää kurkumamaitoa..

The year of not needing to be something and finally just being.

CLICK THE IMAGES FOR SOURCE

>>>

2015 by Kristina Haynes:

The year of quiet and yearning and music and dancing and touch and tender and giving. The year of bruises, fire, dresses that are too tight, lipstick stains on everything, fake lashes left on my best friend’s sister’s dresser, aching feet from walking twenty blocks on Halloween, smoking too many cigarettes that it’s embarrassing, that I should be dead, I am so sorry: lungs, body, forgive me. The year of cake and conversations about pop music and oh my god Kim still looks gorgeous with all that water weight. The year that I’m still not correcting people on how to spell my name but I’ll get there, this year or the next. The year of not needing to be something and finally just being. The year I developed a palette for coffee, absinthe, jazz. The year of moving on. The year of breaking things, of piecing them back together. The year when I stepped outside on a night where it just rained and rained and I let myself be consumed by it. The year I did not quiet anything about myself. The year that I lived open, honest, like a wound with no bandage. At least the air can get to it. At least the scar won’t heal ugly. Even if it does. The year I accepted that I am my father’s child and that I inherited his big clumsy heart. The year of lonely, the year I finally did something about it. The year the poems came out from under the bed, the closet, from beneath the floorboards, leaked out of the mirrors, put their tiny hands on me, said hush, said come here. The year of sleeping all day and up all night, the year of running, the year of staying, the year of cinnamon, salt, vanilla. The year of yes. The year of finally. And always, the year of love, so much love that I am dizzy up to my ears with it. The year I loved myself back, claimed myself back. The year I needed. The year I am most proud of. The year I could just kiss myself for.

Helppous, hämmennys, hyväksyntä

Kun on hetken hiljaa ja keräilee vain muiden sanoja sisuksiinsa, alkaa pelätä, ettei enää osaa itse sanoakaan mitään.

(Mutta yritän nyt kuitenkin.)

Syksyn alku oli kuplivan kepeä, lentelin vaaleanpunaisella pilvellä kuin muumit konsanaan, mutta se saippuakupla puhkaistiin, poks poks vaan. Olen kuitenkin kiitollinen siitä helppouden tunteesta, jonka löysin ennen kuin kaikesta tuli taas vaikeaa, lähinnä koska otan kaiken aina niin hemmetin vakavasti.

Oli päiviä, jolloin heräsin kuvotukseen ja kirjoitin ylös vain oksettaa oksettaa oksettaa. Aurinko paistoi ja puissa häikäisevän keltaiset lehdet ja kyyneleet sumensi näkökentän.

Oh well, elämä jatkuu ja onneksi on ystäviä, jotka asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja viestittää vastaukseksi, että ei se vois tehä sua onnelliseksi.

Hyväksyntää, hyväksyntää. Omille ja toisten tunteille ja olemiselle ja rehellisyydelle.

Ja sitten voi taas nauraa elämälle ja tanssia teknoa glitteriä kulmakarvoissa ja hämmentyä ihmisistä ja lukea runoja ja polttaa kynttilöitä ja syödä chilisuklaata ja luukuttaa Destiny's Childia ja kokeilla balettia ja mennä joogakurssille ja kulkea bussilla ja pukea lempivillakangastakki päälle ja lainata kirjoja kandia varten tai muuten vaan ja antaa olla. Olla vaan.

Helppoutta, hämmennystä, hyväksyntää. Aina vuorotellen tai samanaikaisesti. Siinäpä se.

"Nii, ei oo todellakaan mitään peliä. Tunteita vaan." Niinpä, tunteita vaan. Elämää vaan.

Hei vaan kaikki hei

Yllä oleva kuva on otettu lauantaina 12.9.2015 (jolloin päivän ainoa saavutukseni oli kaupassakäynti mutta se nyt ei liity mitenkään mihinkään) ja vaikka kuvanottohetkellä hymyä ei näköjään irronnut, niin oon kuplinut ilosta oikeastaan koko syyskuun.

Kaikki on vaan niin hyvin just nyt.

Alkukuusta jossain kohtaa majoitin hometta pakoilevaa ystävää luonani ja yhteisellä iltapalalla huomasin lausuvani sanat:

"Mä oon tällä hetkellä elämässäni just siinä, missä haluankin olla."

Ja se tuntuu tietysti ihan hemmetin hyvältä. Lisäisin myös ponnekkaasti, että vittu vihdoinkin.

Muun muassa sellaisen pikkujutun olen tainnut unohtaa kertoa, etten enää opiskele ranskaa, vaan pääsin keväällä erillishaun kautta vaihtamaan sosiaalitieteiden tutkinto-ohjelmaan, woop woop!

Ja muutenkin, Tampere tuntuu kodilta ja elämä on täynnä toinen toistaan ihanampia ihmisiä ja asioita ja tapahtumia.

Ja vaikka olen ollut täällä aika hiljaa, niin en ole katoamassa mihinkään. On mulla vielä sanottavaa, koska mä en ole valmis ja tää maailma ei totta totisesti ole valmis.

Mutta mitäs teille kuuluu?

Omituinen kesä

En tiedä, mitä tänne pitäisi kirjoittaa. Olen aloittanut tämän tekstin niin monta kertaa niin monena eri ajankohtana, etten enää hahmota sen muotoa tai ääriviivoja.

Haluaisin kuitenkin kertoa jotain. Kesästä, ehkä.

Haluaisin kertoa, kuinka tämä kesä oli omituinen. Omituinen, mutta ihan hyvä silti.

En tehnyt mitään ja tein kaikkea.

Haluaisin kertoa, mutta mitkään sanamuodot eivät tunnu sopivilta. Kun ei ole oikein mitään kerrottavaa, mutta on kuitenkin jotain. Aina on jotain.

Kerron vaikka siitä, kuinka oli kolme hellepäivää ja pilkoin vesimelonia ja nektariineja lasipurkkiin ja menin puistoon lukemaan Tove Janssonin elämänkertaa. Kuinka oli viileää ja satoi satoi satoi (mutta senhän te jo tiedättekin) ja menin kahviloihin tai jäin kotiin sittenkin ja luin runoja. Siihen asti kunnes oli pakko mennä töihin.

Ja siitä, kuinka vannoin, etten mene yksillekään festareille edelliskesän festariähkyn jälkeen, mutta menin kuitenkin muutamalle. Kuinka Perfume Geniousin keikalla päässäni pyöri vain yksi ajatus: kaikki tulee menemään aivan hyvin.

Haluaisin kertoa, kuinka yksinäiseksi itseni tunsin ja kuinka samalla kuitenkin nautin itsekseni olemisesta ja aamukahveista sisäpihalla ja vahingossa syntyneistä rusketusrajoista ja jokaisesta vesiväreillä maalatusta taivaasta ja toinen toistaan hehkuvammista auringonlaskuista.

Voisin kertoa myös viikon mittaisesta lomasta, pyhitetyssä järvessä uimisesta ja yöllisestä automatkasta, kun isoveli peruutti takaisinpäin vain, jotta saisin kuvattua palan punertavaa taivasta.

Ja kuitenkin eniten haluaisin kertoa siitä, kuinka näin 11 tähdenlentoa tunnin aikana ja kuinka aloin taas jaksaa ihmisiä ja muutenkin. Kuinka hyvältä elokuu ja elokuun lämpö tuntui ja kuinka tajusin vihdoin miksi se on paras aika vuodesta. Kuinka järvivesi oli hetken lämmintä ja aurinko polttavan kuuma ja illoissa syksyn hento kuiskaus mutta koko elämä tuntui yhdeltä seikkailulta.

Tai ehkäpä haluan kertoa vain siitä, kuinka kirjoitin päiväkirjaani, että hetken vähän itketti, mutta ei sit kuitenkaan.

blog goals: making someone feel a little less sad

Click the images for sources

 

"You, with your hands full of Earth and your head full of rainfall. How many hearts do you hold in your own?"

-Shinji Moon, The Anatomy of Being

>>>

Olen ollut vähän hukassa tämän blogin kanssa.

(Ja ehkä vähän muutenkin, muttei nyt mennä siihen.)

On tullut jotenkin yhtäkkinen halu suojella itseä, käpertyä jonnekin näkymättömiin. Olla kertomatta mitään mistään, olla vaan.

Ja olen miettinyt, että mitä hittoa, mitä järkeä tässä on, mikä tämän tarkoitus on, miksi tämä on olemassa?

Itselle musiikki, kauniit kuvat ja kauniit sanat ovat aina olleet pakopaikka silloin, kun maailma on tuntunut liian pahalta paikalta olla ja elää. Ja sitä ne ovat edelleen.

En ole koskaan havitellut ammatti-/kaupallisten bloggaajien joukkoon, se ei ole koskaan tuntunut omalta jutulta.

Mulle riittää, että on olemassa tämä oma pieni palanen internettiä, joka on kokonaan mun. Vaikka tavallaan ei ole, koska vaikka kaikki määräysvalta onkin minulla ja vaikka kuinka tekisin tätä vain itselleni, teen tätä myös vuorovaikutuksen toivossa, teille.

Ja ehkä jossain olen onnistunutkin, sillä vaikka kommentteja ilmestyykin aika harvoin, niin silti täällä käy päivittäin satoja ihmisiä, mikä on jollekin ehkä pieni luku, mutta mulle aivan käsittämätön.

Joten kyllä, aion jatkaa edelleen. Tehdä ja julkaista sellaisia juttuja, jotka tuntuvat itsestä hyvältä, silloin kun siltä tuntuu. Jakaa hyvää musiikkia, kauniita kuvia ja lauseenpätkiä usein aika monimutkaisesta ajatuksenjuoksusta.

Jos se vaikka saisi jonkun ihmisen siellä tuntemaan itsensä vähän vähemmän surulliseksi tai yksinäiseksi ja maailman tuntumaan hetken hieman kevyemmältä, kestettävämmältä.

Kiitos, ootte parhautta.


(Otsikko: XX)

Koossa

Ja sitten kun on päässyt ainakin hetkeksi ylitse omista ahdistuksistaan ja hankalasta olosta, voi lähettää turhia viestejä ystäville, jutella äidin ja isän ja tädin kanssa puhelimessa ja lähteä tanssimaan parhaassa seurassa ja tanssia niin kuin se olisi viimeinen mahdollisuus, kuin koko maailma tuhoutuisi huomenna ja tuntea olevansa taas koossa ja elossa.


And you'll return to real life. You need to live it to the fullest. No matter how shallow and dull things might get, this life is worth living. I guarantee it.


(Tämä on samalla myös oodi Alisalle, joka saattoi tämän Haruki Murakamin tekstinpätkän tietoisuuteeni ja jonka kanssa voi sheikata peppua sydämensä kyllyydestä tanssilattialla ja joka hakee hikisille bilettäjille vettä ja joka jaksaa kertoa, kuinka kaunis olet koska on itse kaunein ja kultaisin ja taianomaisin ihminen koko planeetalla.)

Pysähdys

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon. Muistivihkoihin, päiväkirjaan, puhelimen muistioon, kalenterin takasivuille, karkailevaan muistiini. Olen kirjoittanut kaikkialle muualle, paitsi tänne. En ole osannut, kaikki on tuntunut liian paljastavalta, henkilökohtaiselta, keskeneräiseltä.

Olen miettinyt paljon yksinäisyyttä, ihmissuhteita, ihmisiä, ihmisyyttä, maailmaa; todellista ja kuviteltuja, aikaa, identiteettiä, luovuutta, luomista, seksuaalisuutta, etsimistä, löytämistä, epävarmuutta, keveyttä, armollisuutta, lempeyttä, pahuutta, yltäkylläisyyttä, puutetta, elämää, kuolemaa. Kaikkea muuta paitsi Kreikan kriisiä, vaikka se yrittääkin tunkeutua uutisvirrasta tajuntaani joka päivä.

Tajusin, etten ole oikeastaan pariin vuoteen kunnolla pysähtynyt. Olemaan, ajattelemaan. Olen mennyt koko ajan vain eteenpäin, hamunnut lisää ja lisää, lisää ihmisiä, lisää kokemuksia, lisää tekemistä.

Opiskeluasioita ja sellaisia pikkujuttuja, kuten mitä haluan elämältäni, olen toki pyöritellyt paljonkin, mutta nyt nekin asiat ovat vihdoin aika lailla kunnossa. (Vaikka eiväthän nekään mitään muuttumattomia kivipatsaita ole, vaan koko ajan muotoaan vaihtavia pilvimuodostelmia.)

Ehdin jo kirjoittaa tekstin otsikolla Ajatuksia yksinäisyydestä, mutta sitä kirjoittaessani tajusin, että ehkä se yksinäisyyden tunne olikin vain sitä, että jouduin pitkästä aikaa kohtaamaan vain itseni, enkä ketään muuta.

Ja välillä on hyvä pysähtyä. Saada perspektiiviä menneeseen ja tulevaan, hyvällä lykyllä nykyhetkeenkin, vaikka se tuntuu välillä olevan kaikista haasteellisinta.

Eli on aivan ok, jos en tänä kesänä seikkaile ympäri ämpäri, ratkottavaa riittää aivan tarpeeksi omassa päässäni. (Tämä lähinnä muistutuksena itselleni, vaikka en kyllä panisi pahakseni pientä seikkailuakaan.)

Lena Dunhamin sanoin:

You've learned a new rule and it's simple: don't put yourself in situations you'd like to run away from.

But when you run, run back to yourself[.]


Juokse siis takaisin itsesi luo, aina.

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä."

Pari päivää oli paska fiilis. Sellainen selittämätön alakulo, joka toisinaan iskee, vaikka kaikki olisi oikeasti ihan todella hyvin.

Koitin tehdä kivoja asioita ja teinkin, katsoin Orange is the New Black-maratonia, kävin yksin elokuvissa ja uudessa kahvilassa, ostin uuden kalenterin ja mutteripannun kahville (vihdoin). Juoksin hyvän musiikin tahtiin ja söin kakkua ulkona ystävien kanssa.

Ja kaikki se oli kivaa, hetken. Hiertävä olo palasi kuitenkin joka kerta. Tuntui lohduttomalta, yksinäiseltä, tyhjältä. En osannut olla seurassa, mutten halunnut olla yksinkään.

Lopulta auttoi, ihme kyllä, töihin paluu ja se, että samassa paikassa työskentelevä ystävä ehdotti jätskitaukoa. Vähän rakennetta päiviin ja se, että joku laittaa viestin juuri oikealla hetkellä, ei sitä ihmeempiä ihminen tarvitse.

Aloin myös lukemaan runoja. Lainasin syksyllä pinon runokirjoja, mutten sitten syventynytkään niihin Arno Kotroa enempää.

Nyt kuitenkin tartuin Edith Södergraniin ja Arja Tiaiseen ja huumaannuin sanojen herkkyydestä, voimasta.

Elämänjano palasi ja päätin kääntää unirytmin kohdilleen.

Jospa se tästä taas.

Ymmärrys

Mietin, että mistähän johtuu tämä loputon halu ymmärtää. Etenkin itseä, omia tunteita ja käyttäytymistä, mutta myös muita.

Ja silti sitä aina yllättyy, että niin, noinkin voi ajatella.

Ja ehkä eniten tässä maailmassa pelkään sitä, että paljastuu, etten ymmärrä jotain. Etten tajua, olen siis tyhmä.

Ja siksi ehkä joissain tilanteissa vaikenen, minkä takia saatan joskus vaikuttaa tyhmältä. Oi ironiaa.

Ja kuitenkin ajattelen, että tyhmyyttä on, ettei edes yritä ymmärtää.

You are not lost you are here

 Click the images for sources

>>>

Hengitä.

Keskity siihen, että hengität.

Just breathe.