Tristesse/Joie

Leikittelin mielessäni, miltä Ranskavuoteni olisi näyttänyt Instagramissa, ja siitä se ajatus lähti... Kaikki ranskapuhelimella otetut kuvat eivät sopineet neliöön, joten jätin ne suosiolla alkuperäiseen muotoonsa.

Mukaan laitoin myös musiikkia, jota kuunnellessa ajatukset karkaavat aina Ranskaan.

Aika lailla kokonainen vuosi siinä meni, ennen kuin lakkasin ikävöimästä joka solullani takaisin. Kaipaus tietysti pysyy, mutta enää en hingu takaisin nythetipaikalla. Lähes päivittäin kuitenkin jokin asia muistuu mieleen ja pistää hymyilyttämään. Välillä kaikki tuntuu katkeransuloiselta unelta.

Jos joku haluaa lukea au pair-vuoteni aikaisia höpötyksiä, kannattaa selailla arkistoja vuoden 2010 syyskuun alusta vuoden 2011 heinäkuun loppuun asti. (En tiedä oikeasti, kannattaako, mutta jos jotakuta hassua vaikka kiinnostaisikin, heh.)

#france #aupair #paris #besttimeofmylife

PS. Niin, ja jos joku haluaa seurata ihan oikeaa Instagramiani, löydyn sieltä nimimerkillä @bisousroosa (seurata voi tosiaan myös ihan tietokoneenkin kautta nykyään, jos niin mielii!)

Trying to save the youth without putting your shoes on

 

Tasan yksi vuosi ja yksi päivä sitten kiivettiin Essin kanssa katselemaan Lontoota kukkulalle, juuri ennen kuin lähdin junalla takaisin Pariisiin.

Juna-asemalta ostin hätäisesti Ellen tai vastaavan ja pahaa suklaata, koska en ollut aiemmin tajunnut hankkiutua lopuista punnista eroon.

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun palasin Suomeen Ranskasta. Jätin taakse au pair-elämän sekä Saint-Leu-La-Forêt'n ja Pariisin kadut, joille palaan vielä mielessäni useita kertoja viikossa. En enää kuitenkaan useita kertoja päivässä, niin kuin aluksi.

Aika on jo kullannut monia muistoja ja paljon on varmasti päässyt unohtumaan.

Käyn edelleenkin jonkinlaista sopeutumistaistelua Tampereen kanssa, mutta on täälläkin ihan hyvä olla. Kun pitää mielessä, että aina pääsee poiskin.

Koska tiedän, että jossain vaiheessa kutsuu taas ulkomaat.

Ja silloin on taas aika haikailla Suomeen.

With all your lies, you're still very lovable

Jos olin siellä onnellisin, miksi en lähde? Päätin antaa Suomelle vielä mahdollisuuden, vaikka kadun sitä varmasti viimeistään marraskuussa. Kadun jo nyt, mutta ei auta. Suomi tuntuu tyytymiseltä, vaikka kuinka yritän ajatella muuta. Olen kyllä sitä mieltä, että onnellisuus on päätettävissä oleva asia ja täysin omasta ajattelusta kiinni. On ollutkin onnellisia hetkiä, iltoja, kohtaamisia täälläkin. Upeita ihmisiä, joihin en olisi tutustunut olemalla poissa. Tietysti olisi ollut muita ihmisiä, muttei juuri näitä, joista nyt haluan pitää kiinni.

Kaipaan sitä tunnetta, kun kaikki tuntuu olevan mahdollista ja koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Tylsä arki on tylsää kaikkialla ja yksinäiset illat yhtä yksinäisiä, mutta silloin voi sentään sanoa olevansa Pariisissa, Lontoossa, Berliinissä, New Yorkissa, jossain. Sentään.

Meinasin kirjoittaa, että rakastan Suomea eniten, kun olen jossain muualla ja osittain se pitääkin paikkansa. Mutta vain osittain. Rakastan Suomen kesää, järviä, irtokarkkeja, kevään sokaisevaa valoa, Puffet-jäätelöä. Kliseistä ehkä, muttei yhtään vähemmän arvokasta. Ja koska sitä se on, elämä. Kliseitä kliseiden perään, kaikki on jo tehty ja koettu jonkun toimesta.

Haluaisin tunteen, että juuri tässä on hyvä ja juuri tänne kuulun. Mutta ainahan sitä kaipaa jonnekin. Tai ainakin jotakuta, joitakuita.

For Paris, forever ago.

Ja rakas äiti, tiistaina tulen taas kotiin.

PS. Kiitos Idalle videolöydöstä.

I love Paris in the rain

Tästä piti tulla kunnon haikeilupostaus, mutta ystävän kanssa skypeily piristi ihan liikaa. Kuten myös Bref, jota suosittelen kaikille vähänkään ranskantaitoisille. Ihan kreisihauskoja ja sopivan lyhyitä, katsoin vähän vahingossa kaikki putkeen, kun etsin motivaatiota kirjoittaa koulujuttuja.

Bref. J'ai pris le métro. - Episode du 24/01

Metrojuttu on mun lemppari, koska on vaan niin totta. "Nananananana!"

Hassua, miten ikävä muuttaa muotoa ajan kuluessa. Parhaimmat hetket harvoin tallentuu kuviin, mutta kuvat auttaa muistamaan. Pahinta on, kun tietää Pariisissa kirsikkapuiden olevan parhaimmillaan juuri tähän aikaan vuodesta, sitten aamulla avaa verhot ja sataa lunta. Merde.

Jag tror mitt hjärta blöder

Aika lailla tasan vuosi sitten tähän aikaan mun luona Ranskassa kävivät täti ja pikkusisko kylässä. Kuvat on Anskun ottamia, onnistuin rikkomaan oman kamerani silloin. Muokkaukset on tosin sitten omaa käsialaa, saatoin hieman innostua...

Ihmeellisiä ikävöintikohtauksia tulee aina välillä. Vaikka eihän mun elämässä tällä hetkellä mitään valittamista ole. En haluaisi ajatella, että vain jossain muualla pystyn olemaan onnellisimmillani. Aion silti lähteä vielä uudestaan. Toivottavasti montakin kertaa. Nyt se on helpompaa, kun sen on jo kerran tehnyt. Elämähän on vain valintoja.

(Loistava biisi, hyvä video!)