Onhan tämä nyt ihan hölmöläisen hommaa, surkutella ennen Tampereelta lähtöä kuinka tyhmä sitä on, kun lähtee pois hyvän luota, ikävöidä kipeästi ainakin puoli vuotta kunnes kaikki naksahtaa paikoilleen ja yhtäkkiä sitä ei haluaisi palata minnekään muualle.
Olisi ollut niin paljon helpompi jättää Montreal keskellä kylmää, kolkkoa talvea. Kun lumikinokset kipusivat pariin metriin ja lämpötila laski miinus kolmeenkymmeneen. Olisi ollut niin paljon helpompaa kuin nyt, kun kaikki on vihreää ja aurinko paistaa ja voi istua ystävien kanssa puistossa koko päivän. Nauraa maha kipeäksi ja olla niin onnellinen, että sattuu.
Onhan tämä nyt ihan hullua aina lähteä ja aloittaa alusta ja mukautua ja rakastua ja sitten taas lähteä.
Nyt en sentään aloita taas aivan tyhjästä, mutta silti mua hirvittää. Mitä jos kaikki onkin ihan toisin. Mitä jos kyllästyn Suomeen liian nopeasti. Mitä jos.
Näin kirjoitin puhelimen muistioon Tadoussacissa kello kahdelta aamulla, kaksi tuntia ennen heräämistä auringonnousua katsomaan:
Suomi tuntuu vain isolta kiveltä sydämen päällä. Jotkin asiat on vaan niin paljon kevyempiä matkan päästä. Tuntuu, että hengitän vapaammin Suomen rajojen ulkopuolella. Vaikka tiedän, että kevyitä hetkiä on Suomessakin. Ystäviä, perhe, mansikat, sauna, kesämökki, metsä, suomen kieli, turvallisuus, helppous, tuttuus. Ja silti se pienuus, ahdasmielisyys, kateus, jurous, masennus, pimeys. Rakastan Suomea, mutta etenkin silloin kun en ole siellä. Enkä tiedä, mistä se tulee, halu ja palo muualle mutta se on aina mussa, se jokin, joka etsii tietä ulos, pakoreittiä. Jospa nyt kuitenkin malttaisin olla. Edes hetken.
En enää ole varma, missä mun koti on. Kotimaa ja kotikaupunki, Suomi ja Jyväskylä, ovat mussa aina, mutta koti, se on loppujen lopuksi melko elävä käsite.
Ehkä rakas, rakas ystäväni oli oikeassa kirjoittaessaan kirjeessään, että mun kotini on liike, se tunne etten ole sidottu, juurrutettu, ettei kotiaan tarvitse laskea harteiltaan.
Ja samalla tarvitsen jonkinlaisen tukikohdan, paikan, johon laskea vähäinen omaisuuteni, jossa voin sulkea oven ja maata peiton alla ja hengittää rauhassa, itsekseni.
Mutta on totta, että elämä on paljon yksinkertaisempaa, kun se mahtuu yhteen matkalaukkuun.
Kaipaan vaihtelua, mutta myös tuttuutta. On toisaalta mahtavaa olla hukassa, mutta myös yhtä mahtavaa on huomata olevansa osa jotakin.
Epäonnistuneen ensimmäisen Kanada-yrityksen (ja Suomeen palaamisen) jälkeen kävin perheen kanssa Mäntän taidemuseossa ja siellä odotti Heta Saukkosen teos Kotimatka, jossa sanottiin:
Kaiken täytyy olla yksinkertaista.
Perhettä yksi, kotia yksi.
Joskus on hyvä sulkea silmät ja lakata laskemasta.
Nyt siis suljen silmät ja olen vain.
(Kuva Heta Saukkosen teoksesta Kotimatka.)
