Lounakollektiivi

Hei, tulin kertomaan, että kirjoitan juttuja nykyään yhdessä viiden muun kivan tyypin kanssa sivustolla Lounakollektiivi. Tämä blogi säilyy täällä vielä ainakin toistaiseksi, mutta tuskin päivitän tätä enää tämän enempää. Kiitos ja nähdään muualla, pus!

Haluan taas kirjoittaa

Luin pitkästä aikaa muiden rehellisiä, avoimia ja herkkiä sanoja, lähinnä Kerttulin ja Usvan, ja kyynelten valuessa poskille mietin, että jospa sitä yrittäisi itsekin taas sanoittaa pään sisältöä. Tännekin.

Kaikki on hyvin. Kaikki on niin hyvin, etten välillä ole uskoa tätä todeksi. On tyyntä, tasaista, rauhallista, seesteistä. Ei tarvitse hötkyillä. Syyllistän itseäni välillä siitä, etten tee tarpeeksi tai osallistu tarpeeksi (saati ole tarpeeksi) mutta sitten sanon itselleni, että ehdit myöhemminkin. Aikaa on.

Helsinki tuntuu kodilta, kai, tarpeeksi ainakin. Selviydyin kunnialla korkeakouluharjoittelusta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja selkiytin suunnitelmia opiskelujen sekä tulevaisuudessa häämöttävän gradun suhteen. Jaksan uskoa ja luottaa siihen, että valmistun vielä yhteiskuntatieteiden maisteriksi, eikä siihen välttämättä mene montaakaan vuotta. Syksyllä lähden ehkä Ruotsiin, mutta katsotaan nyt.

Naureskelen hieman keskiluokkaiselle ja keski-ikäiselle elämälleni, työlle valtion virastossa, Hesarin tilaukselle ja kissakämppikselle, mutta just ne asiat pitää mut koossa tällä hetkellä. Ja kaikki on kuitenkin vain väliaikaista, kuten aina.

Ei mulla ehkä tällä kertaa ole sen enempää sanottavaa. Luottakaa siihen, että asiat kyllä järjestyy. Niin, ja käykää katsomassa Moonlight, se on järisyttävä.

PS. Tätä blogia aktiivisemmin päivitän ainakin Instagramia, Pinterestia, Tumblria, Twitteriä ja Spotifyn soittolistoja.

Spill your thoughts, will you

Kesä kodittomana kulkurina on ollut paras päätös hetkeen. Aika on taipunut loppukesän puolelle taas niin kepeästi ja kuin huomaamatta. On elokuun alku ja suunnittelen mustikka-laventeliginin tekemistä.

Mutta edelleen tää maailma väsyttää mua. Turkki, Syyria, Välimeri, Brexit, Trump, mitä näitä nyt on. Kuitenkin taas pitkästä aikaa olen jaksanut perehtyä asioihin ja seurata uutisia. Ei kai kellään ole varaa vain pitää päätään pensaassa loputtomiin. (Paitsi ehkä niillä, joilla oikeasti on varaa eli rahaa: massikingeillä.)

Ystävälle kirjoitin viestiin, että on ollut aika seesteistä. Olen keskittynyt itseeni ja omaan olemiseeni, mikä ei aina ole kaikista helpointa. Olen ollut rentoutuneempi ja paljon vähemmän ahdistuneempi kun ei ole ollut minkäänlaisia velvoitteita ketään tai mitään kohtaan. Aika on soljunut eteenpäin ja minä siinä mukana.

Olen aina aika-ajoin miettinyt, että vaikka kuinka pidänkin sosiaalisesta mediasta ja edelleen jaksan ylistää esimerkiksi Instagramin ihanuutta, niin välillä mietin että mitä järkeä siinäkin on. Kun avaa jonkun sovelluksen ja ensimmäinen ajatus on, että se oma ihana elämä ei riitä. Että mä en riitä, koska en ole noin kaunis tai pätevä tai osaava tai menevä tai suosittu tai mitä hittoa nyt taas. Sitä pitää vetää keuhkot täyteen ilmaa ja muistuttaa itseään kaikesta hyvästä mitä jo on ja mitä tulee olemaan.

Koska eikö me kaikki vain yritetä selviytyä tästä elämästä parhaamme mukaan?

Päässä on pyörineet myös sanat vanhasta päiväkirjasta: jos on vihannut itseään jo niin kauan, ni voisko sen vaan lopettaa?

Olen nähnyt Beyoncén, elänyt aprikooseilla ja Ässämix-mehujäillä, myynyt lippuja Sodankylän elokuvajuhlilla, nukkunut ystävien lattioilla, sängyissä, sohvilla, lukenut liian vähän mutta lukenut kuitenkin, kokannut protuleirillä, uinut lämpimässä merivedessä ja kylmissä järvissä, kertonut tädille biseksuaalisuudestani, salakuljettanut punaviiniä festareille, syönyt kantarellikeittoa ja nähnyt kahdet ilotulitukset. Ja sen sellaista, muun muassa.

Niin, on ollut aika seesteistä.

Kiinnostaa

Tällä hetkellä kiinnostaa:

Master of None, musiikki jossa voi kellua (esim. Daughter: Not To Disappear ja ikirakkaus Bloc Partyn uusi albumi HYMNS), Patykan Huile Absolue naamalle ja sheavoi muulle kropalle (esim. tämä Flow kosmetiikan kehäkukalla terästetty, niin herkku tuoksu!), Loldiers of Odin, kandi, ruotsin kieli (vaikka oonkin ihan surkea siinä), jallu, sokerin vähentäminen (vaikka ostinkin just kuukauden semisokerittoman kauden jälkeen pussillisen irtokarkkeja), Haruki Murakami, Charles Bukowski, antirasismi, LÄSKI. Rasvainen monologi lihavuudesta, mustavalkoisuus pukeutumisessa (muttei ajattelussa), Carol.

Ei kiinnosta:

loska, "naisten suojelu" tekosyynä rasismille (tein just lahjoituksen Naisten Linjalle ja suosittelen tekemään samoin, jos vain suinkaan rahatilanne niin sallii), kandi, omistaminen, sydänsurut, ikäkriiseily (täytän huomenna 25 vuotta!!).

Helppous, hämmennys, hyväksyntä

Kun on hetken hiljaa ja keräilee vain muiden sanoja sisuksiinsa, alkaa pelätä, ettei enää osaa itse sanoakaan mitään.

(Mutta yritän nyt kuitenkin.)

Syksyn alku oli kuplivan kepeä, lentelin vaaleanpunaisella pilvellä kuin muumit konsanaan, mutta se saippuakupla puhkaistiin, poks poks vaan. Olen kuitenkin kiitollinen siitä helppouden tunteesta, jonka löysin ennen kuin kaikesta tuli taas vaikeaa, lähinnä koska otan kaiken aina niin hemmetin vakavasti.

Oli päiviä, jolloin heräsin kuvotukseen ja kirjoitin ylös vain oksettaa oksettaa oksettaa. Aurinko paistoi ja puissa häikäisevän keltaiset lehdet ja kyyneleet sumensi näkökentän.

Oh well, elämä jatkuu ja onneksi on ystäviä, jotka asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja viestittää vastaukseksi, että ei se vois tehä sua onnelliseksi.

Hyväksyntää, hyväksyntää. Omille ja toisten tunteille ja olemiselle ja rehellisyydelle.

Ja sitten voi taas nauraa elämälle ja tanssia teknoa glitteriä kulmakarvoissa ja hämmentyä ihmisistä ja lukea runoja ja polttaa kynttilöitä ja syödä chilisuklaata ja luukuttaa Destiny's Childia ja kokeilla balettia ja mennä joogakurssille ja kulkea bussilla ja pukea lempivillakangastakki päälle ja lainata kirjoja kandia varten tai muuten vaan ja antaa olla. Olla vaan.

Helppoutta, hämmennystä, hyväksyntää. Aina vuorotellen tai samanaikaisesti. Siinäpä se.

"Nii, ei oo todellakaan mitään peliä. Tunteita vaan." Niinpä, tunteita vaan. Elämää vaan.

Hei vaan kaikki hei

Yllä oleva kuva on otettu lauantaina 12.9.2015 (jolloin päivän ainoa saavutukseni oli kaupassakäynti mutta se nyt ei liity mitenkään mihinkään) ja vaikka kuvanottohetkellä hymyä ei näköjään irronnut, niin oon kuplinut ilosta oikeastaan koko syyskuun.

Kaikki on vaan niin hyvin just nyt.

Alkukuusta jossain kohtaa majoitin hometta pakoilevaa ystävää luonani ja yhteisellä iltapalalla huomasin lausuvani sanat:

"Mä oon tällä hetkellä elämässäni just siinä, missä haluankin olla."

Ja se tuntuu tietysti ihan hemmetin hyvältä. Lisäisin myös ponnekkaasti, että vittu vihdoinkin.

Muun muassa sellaisen pikkujutun olen tainnut unohtaa kertoa, etten enää opiskele ranskaa, vaan pääsin keväällä erillishaun kautta vaihtamaan sosiaalitieteiden tutkinto-ohjelmaan, woop woop!

Ja muutenkin, Tampere tuntuu kodilta ja elämä on täynnä toinen toistaan ihanampia ihmisiä ja asioita ja tapahtumia.

Ja vaikka olen ollut täällä aika hiljaa, niin en ole katoamassa mihinkään. On mulla vielä sanottavaa, koska mä en ole valmis ja tää maailma ei totta totisesti ole valmis.

Mutta mitäs teille kuuluu?

Omituinen kesä

En tiedä, mitä tänne pitäisi kirjoittaa. Olen aloittanut tämän tekstin niin monta kertaa niin monena eri ajankohtana, etten enää hahmota sen muotoa tai ääriviivoja.

Haluaisin kuitenkin kertoa jotain. Kesästä, ehkä.

Haluaisin kertoa, kuinka tämä kesä oli omituinen. Omituinen, mutta ihan hyvä silti.

En tehnyt mitään ja tein kaikkea.

Haluaisin kertoa, mutta mitkään sanamuodot eivät tunnu sopivilta. Kun ei ole oikein mitään kerrottavaa, mutta on kuitenkin jotain. Aina on jotain.

Kerron vaikka siitä, kuinka oli kolme hellepäivää ja pilkoin vesimelonia ja nektariineja lasipurkkiin ja menin puistoon lukemaan Tove Janssonin elämänkertaa. Kuinka oli viileää ja satoi satoi satoi (mutta senhän te jo tiedättekin) ja menin kahviloihin tai jäin kotiin sittenkin ja luin runoja. Siihen asti kunnes oli pakko mennä töihin.

Ja siitä, kuinka vannoin, etten mene yksillekään festareille edelliskesän festariähkyn jälkeen, mutta menin kuitenkin muutamalle. Kuinka Perfume Geniousin keikalla päässäni pyöri vain yksi ajatus: kaikki tulee menemään aivan hyvin.

Haluaisin kertoa, kuinka yksinäiseksi itseni tunsin ja kuinka samalla kuitenkin nautin itsekseni olemisesta ja aamukahveista sisäpihalla ja vahingossa syntyneistä rusketusrajoista ja jokaisesta vesiväreillä maalatusta taivaasta ja toinen toistaan hehkuvammista auringonlaskuista.

Voisin kertoa myös viikon mittaisesta lomasta, pyhitetyssä järvessä uimisesta ja yöllisestä automatkasta, kun isoveli peruutti takaisinpäin vain, jotta saisin kuvattua palan punertavaa taivasta.

Ja kuitenkin eniten haluaisin kertoa siitä, kuinka näin 11 tähdenlentoa tunnin aikana ja kuinka aloin taas jaksaa ihmisiä ja muutenkin. Kuinka hyvältä elokuu ja elokuun lämpö tuntui ja kuinka tajusin vihdoin miksi se on paras aika vuodesta. Kuinka järvivesi oli hetken lämmintä ja aurinko polttavan kuuma ja illoissa syksyn hento kuiskaus mutta koko elämä tuntui yhdeltä seikkailulta.

Tai ehkäpä haluan kertoa vain siitä, kuinka kirjoitin päiväkirjaani, että hetken vähän itketti, mutta ei sit kuitenkaan.

Pysähdys

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon. Muistivihkoihin, päiväkirjaan, puhelimen muistioon, kalenterin takasivuille, karkailevaan muistiini. Olen kirjoittanut kaikkialle muualle, paitsi tänne. En ole osannut, kaikki on tuntunut liian paljastavalta, henkilökohtaiselta, keskeneräiseltä.

Olen miettinyt paljon yksinäisyyttä, ihmissuhteita, ihmisiä, ihmisyyttä, maailmaa; todellista ja kuviteltuja, aikaa, identiteettiä, luovuutta, luomista, seksuaalisuutta, etsimistä, löytämistä, epävarmuutta, keveyttä, armollisuutta, lempeyttä, pahuutta, yltäkylläisyyttä, puutetta, elämää, kuolemaa. Kaikkea muuta paitsi Kreikan kriisiä, vaikka se yrittääkin tunkeutua uutisvirrasta tajuntaani joka päivä.

Tajusin, etten ole oikeastaan pariin vuoteen kunnolla pysähtynyt. Olemaan, ajattelemaan. Olen mennyt koko ajan vain eteenpäin, hamunnut lisää ja lisää, lisää ihmisiä, lisää kokemuksia, lisää tekemistä.

Opiskeluasioita ja sellaisia pikkujuttuja, kuten mitä haluan elämältäni, olen toki pyöritellyt paljonkin, mutta nyt nekin asiat ovat vihdoin aika lailla kunnossa. (Vaikka eiväthän nekään mitään muuttumattomia kivipatsaita ole, vaan koko ajan muotoaan vaihtavia pilvimuodostelmia.)

Ehdin jo kirjoittaa tekstin otsikolla Ajatuksia yksinäisyydestä, mutta sitä kirjoittaessani tajusin, että ehkä se yksinäisyyden tunne olikin vain sitä, että jouduin pitkästä aikaa kohtaamaan vain itseni, enkä ketään muuta.

Ja välillä on hyvä pysähtyä. Saada perspektiiviä menneeseen ja tulevaan, hyvällä lykyllä nykyhetkeenkin, vaikka se tuntuu välillä olevan kaikista haasteellisinta.

Eli on aivan ok, jos en tänä kesänä seikkaile ympäri ämpäri, ratkottavaa riittää aivan tarpeeksi omassa päässäni. (Tämä lähinnä muistutuksena itselleni, vaikka en kyllä panisi pahakseni pientä seikkailuakaan.)

Lena Dunhamin sanoin:

You've learned a new rule and it's simple: don't put yourself in situations you'd like to run away from.

But when you run, run back to yourself[.]


Juokse siis takaisin itsesi luo, aina.

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä."

Pari päivää oli paska fiilis. Sellainen selittämätön alakulo, joka toisinaan iskee, vaikka kaikki olisi oikeasti ihan todella hyvin.

Koitin tehdä kivoja asioita ja teinkin, katsoin Orange is the New Black-maratonia, kävin yksin elokuvissa ja uudessa kahvilassa, ostin uuden kalenterin ja mutteripannun kahville (vihdoin). Juoksin hyvän musiikin tahtiin ja söin kakkua ulkona ystävien kanssa.

Ja kaikki se oli kivaa, hetken. Hiertävä olo palasi kuitenkin joka kerta. Tuntui lohduttomalta, yksinäiseltä, tyhjältä. En osannut olla seurassa, mutten halunnut olla yksinkään.

Lopulta auttoi, ihme kyllä, töihin paluu ja se, että samassa paikassa työskentelevä ystävä ehdotti jätskitaukoa. Vähän rakennetta päiviin ja se, että joku laittaa viestin juuri oikealla hetkellä, ei sitä ihmeempiä ihminen tarvitse.

Aloin myös lukemaan runoja. Lainasin syksyllä pinon runokirjoja, mutten sitten syventynytkään niihin Arno Kotroa enempää.

Nyt kuitenkin tartuin Edith Södergraniin ja Arja Tiaiseen ja huumaannuin sanojen herkkyydestä, voimasta.

Elämänjano palasi ja päätin kääntää unirytmin kohdilleen.

Jospa se tästä taas.

Vyöryntää

Tuntuu, että elämä vyöryy eteenpäin hurjaa vauhtia.

Tai ainakin niin hurjaa, etten meinaa ehtiä tänne kirjata kaikkea ylös. Tai edes puoliakaan tapahtumista. Tai oikeastaan yhtikäs mitään.

Haluaisin kyllä ja mietin sitä useinkin. En vain saa aikaiseksi tai yksinkertaisesti ehdi.

Haluaisin kirjoittaa siitä, kuinka kasviperheeni sai lisäystä taas yhdellä yksilöllä ja kuinka puhun kasveistani kuten joku ehkä puhuu lemmikeistään tai lapsistaan. Niillä on nimetkin, totta kai. Kuinka ostin pelikortit eurolla kirpparilta kauniin pakkauksen takia ja aloin pitää vaaleanliilasta, kun laitoin sitä kynsiini. Kuinka ei voi olla vihainen vaalituloksesta tai sittemmin hallitusohjelmasta kun katselee järvelle auringonlaskun aikaan. Ehkä siksi olenkin pyrkinyt katselemaan sinne lähes päivittäin. Ja vain laiskasti vilkuillut uutisotsikoita klikkaamatta niitä auki. Olen salakuunnellut viereisiä kahvilapöytiä tai vain uponnut kirjan kautta toiseen todellisuuteen. Saanut ehkä parhaimman luonnekuvauksen itsestäni koskaan ("välittävä mutta itsenäinen"). Horoskoopinkin (vesimies) kyseinen henkilö arvasi oikein, vaikka tuttavuutta oli siinä vaiheessa takana hädintuskin tunteja.

Niin, kävinhän myös Tanskassa ja kiertämässä Itä-Eurooppaa, mutta niistä kerron sitten kun aika(a) on.

Haluaisin kertoa kaikesta tästä ja no, nyt sitten kai kerronkin. Vaikka välillä mietinkin, että onko sillä mitään merkitystä.

Silloin se sama ajatus tulee taas mieleen, kuten lähiaikoina oikeastaan päivittäin.

Niin monta ihmistä, niin monta tarinaa.

Ja kukapa muu juuri tätä tarinaa kertoisi, ellen minä itse.

Tämä tässä on juuri minun paikkani, jonka otan haltuun ihan itse. Kaiverran sanoillani tilaa ympärilleni, juuri niin kuin haluan. Kukaan ei tule sanomaan, että älä hei viitsi (paitsi omat aivoni joskus).

Ja jos tulisikin, sanoisin, että ehei, minähän en vaikene, en sitten millään. Tai jos vaikenenkin joskus, niin se on sitten ihan oma päätökseni.

Että revi siitä.

You're liftin' me higher

Shura - 2Shy

Only Girl - Perfect High

>>>

Tässäpä teille pari fiilistelybiisiä, on chillimpää ja myös vähän villimpää!

Ja semmosta vaan, että juu täällä ollaan kyllä, mutta vähän kevätkiireitä tässä.

Koska siis KEVÄT! Niin jätski-, pyöräily-, kuin terassikausikin avattu, JEE! Kevätreissuistakin ulkomaille 1/3 jo reissattu, että onhan tässä vaikka minkälaista ohjelmaa kevätpörriäiselle.

Nauttikaa auringosta ja muistakaa äänestää!

Näinä päivinä

Aurinko paistaa ja uskaltauduin kerran jo pukemaan farkkutakin päälleni (villapaidan kanssa toki).

Aurinko paistaa ja kahvitauon voi pitää ulkona (jolloin sitä voi sulavasti pitää jätskitauon heti perään).

Aurinko paistaa ja lenkkeilykausi on avattu (aamuisin on parasta).

Aurinko paistaa

eikä mikään voisi olla paremmin.


(Okei, kyllä vois, mutta ei nyt välitetä siitä, koska aurinko paistaa.)

(++ Uutta Grimesia!! Nyt taitaa olla jo kolmas päivä putkeen kun oon kuunnellut vain tätä repeatilla.. Oh baby every morning there are mountains to climb ♡)

"niin helvetin vapaa ja onnellinen ja yksinäinen ja juureton"

Helmikuu. Helmi kuu, kirjaimellisesti.

Laskiaispullia, drinkkibileet, flunssa, brunsseja, irtokarkkia ja detox-teetä. Spontaaneja illanviettoja, kun "yhdet" venyvätkin pilkkuun saakka.

Osallistuin myös ensimmäistä kertaa Ravintolapäivään ravintolanpitäjänä ja ostettiin 20 kiloa perunoita ja rasvakeitin poutinen tekoa varten. Asiakkaita ja hulinaa riitti koko päivän, olihan se kyllä aikamoista! Raskasta mutta antoisaa. (Vaikka seuraavalla kerralla tehdään kyllä jotain etukäteen valmistettavaa...)

Tajusin, että nyt on jo reilu yhdeksän kuukautta siitä, kun lähdin Montrealista ja vasta nyt saatiin aikaiseksi skypettää erään ystävän kanssa, joka siellä edelleen asuu ja jota niihin aikoihin näin lähes päivittäin.

Oli muutamat kuulumiset vaihdettavana, vaikka onhan niitä aina välillä vaihdeltu Facebookissakin. Puhuttiin siitä, kenen kanssa vietetään nykyisin aikaa ja kerroin, kuinka kivaa on, kun nyt olen ystävystynyt paremmin muutaman sellaisen ihmisen kanssa, joita ennen tuli nähtyä vain harvakseltaan.

Siihen Marion totesi: "Eli sä oot onnellinen?"

Ja minä, että "Joo, kyllä mä oon". Kuulin myös sanovani, että mun elämä on tällä hetkellä aika vakaata. Niin kuin onkin ja se tuntuu ihan pirun hyvältä.

On mullakin demonini, jotka välillä keinuttaa venettä, mutta harvoin enää niin, että paiskautuisin yli laidan. Ja ainakin mulla on monta pelastusrenkaanheittäjää.

Tyyppejä, joiden viereen pääsen nukkumaan, kun busseja ei mene enää kotiin ja jotka silittää hiuksia kun itkettää. Ilman niitä olisin aika pulassa.


(Luin myös Aila Meriluodon Peter-Peterin, jota inhosin ja ihastelin vuoron perään. Se ja Vaarallista kokea-päiväkirja ovat kyllä erottamaton kirjapari, mutta suosittelen lukemaan Peterin ennen päiväkirjoja, sillä muuten todellisuus sekoittaa liikaa fiktiota.)

I CAN SEE CLEARLY NOW

Jes, maailma näyttää taas kirkkaammalta ja terävämmältä!

Hankin nimittäin uudet silmälasit - vieläpä kaksi kappalein!

Ensimmäiset lasini sain lukion ekalla ja muistan olleeni niistä todella innoissani (haha!). Ne olivat kirkkaanpunaiset ja pidin niitä mielelläni. Näköni ei ollut (eikä ole vieläkään) totaalisen surkea, joten jossain kohtaa (Ranskassa?) lasien käyttö päivittäin jäi vähemmälle ja käytin niitä sittemmin lähinnä luennoilla ja elokuvateatterissa.

Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin siristeleväni lähes koko ajan, enkä välttämättä tunnistanut vastaantulevia kavereita kuin vasta läheltä ja ärsytti aina, jos lasit olivat unohtuneet kotiin silloin, kun niistä olisi ollut hyötyä. Vanhat lasini olivat ihan käyttökelpoiset, mutta ei sellaiset, joita olisi tehnyt mieli käyttää koko ajan.

Mielessä oli uusien lasien hankinta ainakin koko viime syksyn, mutta jotenkin ahdisti jo etukäteen ajatus kehysten sovittamisesta ja sopivien löytymisestä, valikoimaa kun on niin valtavasti.

Sattuma puuttuikin sitten peliin ja kaikki kävi helpommin kuin olisin osannut uneksia. Helmikuun ensimmäisenä, synttäripäivänäni, piipahdettiin optikkoliikkeessä, kun ystävän piti fiksailla omia uusien lasien sankoja istuvammaksi. Siinä sitten odotellessa hassuteltiin ja huvikseen tuli soviteltua muutamia kehyksiä ja ihastuin täysin vaaleisiin, kuvassa vasemmanpuoleisiin, kehyksiin.

Seuraavana (tai sitä seuraavana) päivänä varasin ajan näöntarkastukseen ja koska yksien lasien hinnalla sai kahdet, ajattelin, että miksipä sitten en ottaisi kaksia. Vähän kyllä mietitytti tarpeellisuus, koska olen aika jumittajatyyppiä, käytän samoja kenkiä/laukkua/huivia jne. pitkään kun sopiva löytyy, enkä jaksa liikaa vaihdella. Mutta sitten löytyi toiset just passelit kehykset ja päätin, että kykenen rakastamaan molempia ihan yhtä lailla.

Ja nyt tuntuu, että päätös oli oikea, en osaa valita näistä lempparia millään! Onneksi ei tarvitse, molempi parempi ja nyt voi sitten vaihdella lookkia vaikka joka päivä, hohoo!

Rillit rules ja siristelylle stoppi!

24

Täyttää 24 vuotta ja juhlia koko viikonloppu.

Tarttua ystävää käsivarresta ja sanoa, että mä oon niin onnellinen, että mä voisin vaan räjähtää.

Rakastaa ystäviään päivä päivältä enemmän.

Ja olla hetken ihan naurettavan onnellinen.

On ne change pas

Kaivaudun peiton alle jokaisena vapaahetkenä, enkä nouse pois ennen kuin on ihan pakko.

Bussin lämmössä on helppo huristella yliopistolle, mutta tuntuu kuin ei heräisi koko päivänä.

Seuraan nyt enemmän tv-sarjoja kuin vuosiin (suosittelen: Tellus, Syke, Game Of Thrones (joojoo tiedän, oon ihan jälkijunassa) & True Detective).

(No okei, olen katsonut myös Ensitreffit alttarilla...)

Haaveilen matkoista Ruotsiin ja Tanskaan ystäviä moikkaamaan, kylpylälomasta Viroon ja yksin reilaamisesta Itä-Euroopassa. Australiastakin, mutta sillä ei niin kiire ole. Jospa edes jokin näistä toteutuisi, pitäisi vain saada rahoitus kuntoon.

Elin kyllä aikamoista mummoelämää koko syksyn, mutta nautinkin siitä, että sai vaan olla kotona. Pelkäsin vähän, ettei reissukuume enää ikinä tulisikaan takaisin, niin hyvältä Suomi tuntui. Mutta ei huolta, nyt taas alkaa kuumotella.

Samalla kun olen käpertynyt kotiin ja peiton alle, olen käpertynyt itseni ympärille ja sen kerän avaaminen on välillä ollut aika vaikeaa. On tuntunut hankalalta olla seurassa, kun on ollut liian isoja asioita ääneen sanottaviksi ja kaikkea pienempää en ole osannut sitäkään ilmaista oikein.

Tajusin myös, että aika usein (en kylläkään aina) olen ystävyyssuhteissa se aktiivisempi osapuoli, joka ottaa yhteyttä ensin ja ehdottaa tapaamisia. Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, jos en olekaan aina se aloitteentekijä. Yksin en ole jäänyt, mutta ehkä panostanut enemmän niihin, joiden kanssa yhteydenotto on ollut molemminpuolista. (Enkä nyt ole syyttelemässä ketään siellä, rakkaat, no worries!)

Välillä päivät tuntuvat mauttomalta, paksulta puurolta, mutta sitten sitä on kuitenkin ollut kaikenlaista. Sunnuntaiseikkailuja oudolla kirpputorilla, kävelylenkkejä kipakassa talvisäässä, Kahvilakerhoilua ja kahden euron villapaitalöytöjä. Avantouintia ja äidin turistioppaana toimimista. Synttärijuhlat, jonne vein ruusuja ja sipsiä, koska niillä harvoin menee vikaan.

Eilen uppouduin keskipäivällä elokuvateatteriin kylmyyttä pakoon. Mommy sai kaipaamaan Montrealia ja Quebecin ranskamongerrusta. Vaikuttavin elokuvaelämys pitkään aikaan ja poistuin salista villapaidan kaulus kyynelistä kosteana. Haukoin pistävää pakkasilmaa keuhkot täyteen ja kuuntelin Céline Dionin On ne change pas'ta repeatilla.

Edelleen on hieman pöllämystynyt olo. Että onhan sitä, kaikenlaista elämää.

(Mutta uskon kyllä silti muutoksen mahdollisuuteen.)

you weren’t made for shallow waters, your heart is an ocean

Vuoden viimeisinä viikkoina saunoin paljon ja aloitin avantouintiharrastuksen.

Ensimmäiselle lomaviikolle oli vain kaksi tavoitetta: käydä ulkona vähintään kerran päivässä ja lukea joka päivä edes vähän (kirjoja). Tavoitteet toteutuivat mallikkaasti ja aika tuntui pysähtyneen vanhempien huomassa. Ehkä ne paukkupakkaset jäädyttivät kellotkin.

Joulunaika oli rauhallinen, aattoillan suurin kriisi oli kun makaronilaatikolle ei ollutkaan ketsuppia.

Oli maisemia ja koiralenkkejä. Valkoiseksi kuorrutettuja puita, auringonlaskuja kolmelta iltapäivällä ja sinisiä hetkiä sen jälkeen.

Oli hyvä vetää henkeä Jyväskylässä ja sitten palata taas Tampereelle, kun alkoi tulla ikävä ystäviä ja omaa tilaa (=omaa asuntoa).

Etukäteen tuumin, että mulle uuden vuoden vaihtumisen juhlimiseen riittää, kun on hyviä tyyppejä, kuplivaa, tähtisadetikkuja ja jossain vaiheessa ois kiva päästä tanssimaan. Tähtisadetikut unohtuivat, mutta muuten meni nappiin. Mitä nyt puhelin lakkasi toimimasta, mutta onneksi olin silloin jo matkalla illan ensimmäiseen määränpäähän. Vuoden vaihtuessa poksauteltiin pulloja auki kommuuni-kotibileissä, joissa kaikille tarjoiltiin kotiviiniä suoraan ämpäristä.

Juhlin smaragdinvihreä samettitoppi päällä ja oli myös nougat-kynnet, kultahileripsaria ja huulilla sävy wild fuksia, kyllä kelpasi. Villi oli meno ainakin tanssilattialla, ehkä liiankin, mutta mitäs sitä riemua rajoittamaan.

Olkoot uusi uljas vuosi lempeä itse kullekin ja ihmeitä täynnä!

Shine on, säteilkää ja olkaa häpeilemättömästi omia itsejänne, anteeksi pyytelemättä.

Pus!

JOU JOU

No jou jou joulu tietty!

En ole koskaan ollut niitä, jotka fiilistelevät joulua kuukausia etukäteen, kuuntelevat joululauluja jo lokakuussa ja aloittavat glögikauden heti, kun sitä alkaa ilmestyä kauppojen hyllyille (vai saako glögiä vuoden ympäri?).

Pidän kyllä joulusta, mutta se on aina tullut ilman sen kummempia vouhotuksia. En ole sillä tavalla, noh, jouluhörhöillyt.

...paitsi tänä vuonna.

Kaikki alkoi salakavalasti, kun armas äitini lähetti postissa joulukalenterin.

Sitten eräänä päivänä kuljin taas kerran tietyn kukkakaupan ohi, kuten joka kerta töihin mennessäni ja huomasin, että myynnissä oli hyasintteja; 1,5 euroa kappale. Valitsin vaaleanpunaisen.

Pian huomasin jo askartelevani pillihimmeleitä (jep) Annin mainiolla ohjeella.

Viime viikko oli kylläkin sitten yhtä puristusta saada kaikki opiskeluhommat suoritettua ja siitä oli joulurauha kaukana. Tajusin myös, ettei mulla ole ollut kunnolla lomaa sen jälkeen, kun palasin Suomeen, eli noin seitsemään kuukauteen.

Toki on ollut viikonloppuja ja vapaapäiviä, mutta nyt mulla on vihdoin kaksi kokonaista viikkoa lomaa! Kaksi kokonaista viikkoa, jolloin saan päättää täysin vapaasti mitä teen, ilman minkäänlaisia velvollisuuksia. Oi autuutta!

Ajattelin ainakin lukea kirjoja, muita suunnitelmia ei ole, enkä niitä edes kaipaa. Ajattelin vain olla, ilman aikatauluja ja takaraivossa jyskyttäviä deadlineja.

Ajattelin myös viettää vähemmän aikaa tietokoneen ruudun ääressä, joten toivotan jo tässä vaiheessa kaikille oikein riemukasta ja rauhoittavaa joulua!

Tämä newbie jouluhörhö suuntaa pian Keski-Suomeen perheen joulupatojen ääreen!

Tapahtumisia

Eilen näyttäytyi aurinko ja kirkkaansininen taivas. En ollut uskoa seinille heijastuvia valojuovia ja vasta niitä lumoutuneena tuijottaessani tajusin kunnolla, kuinka harmaa marraskuu olikaan.

Kyllähän valon puute pistää väsyttämään mutta pakko kyllä taputtaa itseä olalle siitä hyvästä, että siitäkin selvittiin. Selvisin tästäkin hemmetin harmaasta marraskuusta, HELL YEAH!

Ja harmaudesta huolimatta sitä kuitenkin jaksoi kaikenlaista.

Muun muassa:

Järjestin glitter-bileet juurikin pimeyttä karkottamaan ja kultaista hilettä sai rapsutella päänahasta monta päivää juhlien jälkeen.

Ravintolapäivään osallistuin kerrankin kunnolla. Päivä alkoi joogakoululla gong-rentoutuksella ja salaateilla, jatkui gluteenittomilla kakuilla ja edelleen seitan-burgereilla. Kavuttiin Pispalan portaita ja hurautettiin bussilla takaisin keskustaan juomaan kombuchaa.

Kävin juttelemassa opintoneuvojalle ja huojennus oli suuri. Että eipä tässä kiire ole, elämässä. Saa kokeilla ja etsiä sitä omaa juttua, eikä se tarkoita, että olisi jotenkin epäonnistunut. Omaan tahtiin vaan, ei paniikkia.

Yliopistolla oli ympäristöpäivät ja kävin kuuntelemassa fiksujen tyyppien puheita siitä, kuinka nykyinen meininki ja talouskasvun ihannointi vaan on ihan takapuolesta. Vaikka kyllähän sen jo tiesin, välillä vaan kaipaa muistutusta kun on ihan muut asiat mielessä.

Laulettiin porukalla synkkiä lauluja yliopiston lauluiltamassa ja taas sitä havahtui siihen, kuinka hyvä fiilis laulamisesta tuleekaan (vaikka biisilistalla olisikin pelkkiä masistelukappaleita).

Tsekkasin vihdoin myös Työväenmuseo Werstaan Feminismi-näyttelyn (vahva suositus, oli feminismistä sitten mitä mieltä tahansa) ja kuuntelin Rosa Meriläistä puhumassa aiheesta naisen vapaus.

Bongasin sattumalta Talmud Beachin ilmaiskeikan ja sain jopa houkuteltua kaverin mukaani. Pubi oli tupaten täynnä ja eturivissä humalaiset hippipojat pistivät jalalla koreasti.

Oli keskustelutilaisuus teatterissa sukupuolen moninaisuudesta ja synttärituparit, joissa juotiin skumppa-glögi-boolia mutta sitä seuraavat juhlat jätin väliin, kun teki enemmän mieli askarrella seinäkalenteria ensi vuodelle.

Ostin pitkästä aikaa uuden vaatteen, siis ei-käytetyn. Kutsun sitä turvakaavuksi. Siitä tulee toisaalta mieleen lämpimien arabimaiden miesten väljät paidat, toisaalta näytän siinä ja kokomustissa joltain taideopiskelijalta. Pari sivellintä taskuun ja menisin kuvisopesta, jos taas napitan ylimmätkin napit on lookki aika Wednesday Addams. Mutta monikäyttöisyydellä perustelinkin ostopäätöksen ja aamuisin pukeutuminen tuntuu aika iisiltä (onneksi edes se, koska jo herääminen vaatii välillä aikamoisia ponnistuksia).

Sain myös luokioaikaisen ystävän kylään, oli sushia ja puolentoista litran kuohuviinipullo ja vaikka tanssilattialle ehdittiin hieman myöhään, ehdittiin kuitenkin sheikkailla uutta Beyoncéa ja uutta Reginaa.

"Hassun tyydyttävää joskus luetella tällaisia pelkkiä tapahtumisia. Ihan kuin niissä olisi lähempänä elämää."

Pohtii Aila Meriluoto päiväkirjassaan ja hykertelen ihastuksesta joka kerta Ailan ajatuksia lukiessa. Jotenkin lohduttavaa, että ihminen voi elää ja tuntea täysillä vielä keski-ikäisenäkin. Että ei aikuisuus välttämättä tarkoita jämähtämistä ja tylsyyttä.

(No shit, ajattelee nyt joku, mutta kyllä tää mulle jonkin sortin oivallus oli.)

Päiviä

Oli päivä, jolloin matkasin Ikeaan ostamaan huonekasveja, lakanat ja leikkuulaudan. Joululaulut raikasivat ja rikoin lihatonta lokakuutani lihapullilla.

Oli päivä, jona etsin sieniä ensimmäistä kertaa elämässäni. Kylmyys oli pirullista, mutta löydettiin jäisiä suppilovahveroita ihan kiitettävästi. Leivoin niistä yksinkertaisesti parasta piirakkaa ikinä, suppikset ja punasipuli for the win!

Oli päiviä (iltoja), joina sain ystäviä kylään. Toiselle tarjoilin linssikeittoa, toiselle päärynäpiirakkaa. Molemmille kuitenkin juuri parahiksi valmistunutta omenalikööriä.

Oli päivä, kun löysin vanhan mp3-soittimeni ja kuuntelin lukioaikaisia suosikkeja (mm. Bloc Partya, Arctic Monkeysia, Gossipia). Nostalgiatrippi sai myös haaveilemaan koripalloharrastuksen uudelleenherättämisestä.

Päivä, jolloin leivoin appelsiini-suklaapaloja ja pääsin rapsuttelemaan Paavoa.

Oli Ruotsissa vaihdossa olevan ystävän vierailu, porkkanakakkua runokahvilassa ja jazzia Klubilla, kunnes migreenikohtaus iski.

Olipa päivä ja leikkuutin polkan (taas). Mulle sopii hyvin tällainen tahti; kerran, kaksi vuodessa pätkäistään kunnolla ja sitten annetaan kasvaa kunnes alkaa kyllästyttää.

Seuraavana päivänä ystävälle järjestettiin yllätyssynttärit pyöreiden vuosien kunniaksi ja niinpä me reivattiin ensin kerrostaloasunnon makkarissa, sitten viiteen asti aamulla hotellin kellarissa.

Oli myös aamuyö kello nolla kolme ja jotain ja sain viimeisen osan Harry Potterista päätökseen. Viimeiset sata sivua oli sellaista myllerrystä, että unohdin koko muun maailman olemassaolon.

Oli tahmean harmaa aamu ja eteisen lattialle tupsahti joulukalenterin virkaa toimittava kortti äidiltä. Kysyi, tarvitsenko villasukkia ja kiinnostaisiko baletti. (Oui & ouiii!)

Oli pitkä päivä, jonka lopuksi istuin pitkän pöydän ääressä monen tytön kanssa pitsalla keskustellen mummoista ja mummoverhoista, kotvasen kuluttua vähän pienemmällä porukalla lasillisilla puhumassa tyttöjen ja poikien väreistä sekä halaamistottumuksista.

Lopulta jäin itsekseni, ensin lukemaan Aila Meriluodon päiväkirjoja ja sitten kuuntelemaan hurmaavan vähäeleisen Prince of Assyrian esiintymistä.

Samaan pöytään istahtanut naiskolmikko puhui eläkkeelle jäämisestä ja lapsenlapsien nimistä. Pyysivät minua tarkistamaan, olivatko kolikkonsa euroja vai viisikymmensenttisiä. Hakivat tiskiltä karpalolonkeroa ja yksi jekkuakin.

Ulos astuessa maa oli valkoinen ja kotimatka sujui osin taluttamalla, osin varovaisesti pyöräillen. Hiutaleita satoi silmille ja kaulahuivin alle.

Oli rauha sielussa ja varmuus olemisesta.