Helppous, hämmennys, hyväksyntä

Kun on hetken hiljaa ja keräilee vain muiden sanoja sisuksiinsa, alkaa pelätä, ettei enää osaa itse sanoakaan mitään.

(Mutta yritän nyt kuitenkin.)

Syksyn alku oli kuplivan kepeä, lentelin vaaleanpunaisella pilvellä kuin muumit konsanaan, mutta se saippuakupla puhkaistiin, poks poks vaan. Olen kuitenkin kiitollinen siitä helppouden tunteesta, jonka löysin ennen kuin kaikesta tuli taas vaikeaa, lähinnä koska otan kaiken aina niin hemmetin vakavasti.

Oli päiviä, jolloin heräsin kuvotukseen ja kirjoitin ylös vain oksettaa oksettaa oksettaa. Aurinko paistoi ja puissa häikäisevän keltaiset lehdet ja kyyneleet sumensi näkökentän.

Oh well, elämä jatkuu ja onneksi on ystäviä, jotka asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja viestittää vastaukseksi, että ei se vois tehä sua onnelliseksi.

Hyväksyntää, hyväksyntää. Omille ja toisten tunteille ja olemiselle ja rehellisyydelle.

Ja sitten voi taas nauraa elämälle ja tanssia teknoa glitteriä kulmakarvoissa ja hämmentyä ihmisistä ja lukea runoja ja polttaa kynttilöitä ja syödä chilisuklaata ja luukuttaa Destiny's Childia ja kokeilla balettia ja mennä joogakurssille ja kulkea bussilla ja pukea lempivillakangastakki päälle ja lainata kirjoja kandia varten tai muuten vaan ja antaa olla. Olla vaan.

Helppoutta, hämmennystä, hyväksyntää. Aina vuorotellen tai samanaikaisesti. Siinäpä se.

"Nii, ei oo todellakaan mitään peliä. Tunteita vaan." Niinpä, tunteita vaan. Elämää vaan.

Sekavaa pohdintaa, tai: Go, do & be awesome

Elämme hämmentäviä aikoja, ystäväiseni.

Muistatte ehkä, kun väitin, että kaikki on nyt selvillä ja tiedän, mitä haluan?

No, nyt en enää ehkä tiedäkään.

Koko täällä vaihdossa olon ajan olen tuntenut kummallista, kaihertavaa kaipausta Suomeen. Sellaista, jollaista en tuntenut kertaakaan Ranskassa ollessani. Vaikka aika täällä on ihan hurjan ihanaa, käyn ajatusleikkejä mielessäni, kuinka kivaa onkaan sitten kun taas palaan kotimaahan.

Nyt kun sitten oikeasti pitäisi jo alkaa miettiä paluuta, en enää haluaisikaan lähteä.

Luulin, että näiden kanadakuukausien jälkeen olen taas tyytyväinen Suomeen.

Ja ehkä mä olenkin, ehkä tämä on vain sitä ainaista jossittelua.

Mutta sen tiedän, että jonkin on muututtava.

Tarvitsen jonkinlaisen uuden alun. Puhtaan pöydän ja mitä näitä nyt onkaan.

Hetki sitten näitä tuntoja ystävälleni purkaessa, kuinka pari kuukautta sitten olin niin varma kaikesta, vastaus oli: "Yeah, and then we went to Cuba."

Niinpä. En nyt sano, että elämän tulisi olla yhtä lomamatkaa, koska ei se millään ole mahdollista. Mutta elämä voisi olla myös niin naurettavan helppoa. On tietysti kaikki tylsät realiteetit, raha, opiskelu ja niin edelleen.

Tiedostan toki, että olen etuoikeutettu kakara, mutta maailma on niin auki ja täynnä mahdollisuuksia, että sitä on melkein mahdotonta käsittää.

Ehkä ei pitäisi suunnitella liikoja, eihän sitä ikinä tiedä, mitä tapahtuu ja missä on vuoden tai kolmen päästä. Eikä yksi valinta tarkoita, ettei voisi vaihtaa suuntaa ja tehdä uutta valintaa. En usko, että on olemassa edes vääriä valintoja. Tai ainakaan lopullisia (jos nyt ei puhuta kuolemasta ja sen sellaisesta). Yleensä ne lukot on olemassa vain oman pään sisällä.

Siispä, mene ja tee.

Ole mahtava.

(Ja välillä myös ihan surkea, sekin kuuluu asiaan.)

Every now and then I fall

On päiviä, jolloin olen menossa aamuvarhaisesta yömyöhään ja sitten sellaisia, joina poistun ikkunattomasta huoneestani ainoastaan hakemaan lisää kuumaa vettä, sitruunalohkoja ja hunajaa (inkivääriä unohdan ostaa joka ikisellä kauppareissulla). Herään puolivahingossa vähän liian myöhään ja olo on koko loppupäivän nuhjuinen ja valju.

Talvi imee kaikki energiavarastot, mutta onneksi aurinko tuntuu paistavan päivä päivältä hieman kirkkaammin ja vastapäisten talojen ääriviivat piirtyvät tarkasti vaalenpunaiseen rappaukseen.

Joudun muistuttamaan itseäni jatkuvasti; katso ympärillesi, huomaa asioita, älä kulje otsa rutussa, hengitä.

Sytytän tuoksukynttilät, joogaan ja peilin ympäriltä löytyvät kristallinmuotoiset talvivalot. Mitähän seuraavaksi, vaaleanpunaiset hiukset? Olisin vihdoin hattarapää ihan kirjaimellisesti.

Naureskelen itselleni lempeän huvittuneesti ja annan anteeksi, olen armollisempi. Kaikki kuulostaa niin zeniltä näin kuvailtuna, mutta pään sisällä myllertää. Tai ajatukset alkavat olla jo järjestyksessä, enää pitäisi jaksaa odottaa. Malttia.

Niin kai joku joskus sanoi, että ainoa varma asia elämässä on muutos.

Tiedän, mitä haluan ja se on huikean vahvistavaa.

Vihdoinkin mulla on varmuus ja suunta.

Every now and then I lose control

PS. Hämmensinkö? Sellaista sattuu. Älä vaivaa päätäsi se enempää, vaan kuuntele sen sijaan yläpuolelta tämänhetkinen repeat-napin kuumottaja ja ihastele kitaristin muuvsseja.

We don't want the fame // Oh, we want the fame

Tietysti juuri silloin, kun on edellisenä iltana ajatellut, että kyllä hiukset vielä yhden päivän menevät pesemättä ja nutturalla vielä kolmannenkin päivän, on nukkunut yön huonosti ja aamulla pukeutuminen on kiinnostanut, kuin kilo, noh, sitä itseään, laittanut päälleen vain jotain mahdollisimman mukavaa ja jotenkuten puhdasta, vähiten rikkinäiset sukkahousut ja kaiken lisäksi kumisaappaat, koska näytti uhkaavasti siltä, että alkaa sataa, niin totta kai juuri silloin Aamulehden toimittaja ja kuvaaja haluavat haastatella tyyli- ja muotiasioista.

Tässä siis meikän 15 minuuttia kuuluisuutta, ehheh. Ja ei, en halunnut tässä valittaa, että iiks, jouduin lehteen (tai vastaavasti brassailla, että hei meikän pärstä on lehdessä), mutta tuo koko tilanne huvitti minua vain niin suunnattomasti. En muista puhuneeni mistään kupeista, vaan astioista yleensä (tai ehkä puhuinkin, tilanne kun oli melkoisen kuumotteleva, sano siinä sitten jotain järkevää..), mutta ehkä nuo pääpointit tulivat esille.

Joo-o, nyt saa nauraa.

    Santigold "Fame"

Ja kunpa lounaalla oisin syönyt jälkiruokaa

Siinä aika lailla kokonaisuudessaan pääsiäislomani Jyväskylässä kotikotona. Herkuttelua, löhöilyä, lehtien selailua, tädin luona Kuopiossa vierailua, koiran kanssa lenkkeilyä ja vähän juhlimistakin. Käytiin myös perheen kanssa elokuvissa ja harvoin ihmiset taputtaa leffateatterissa, mutta Iron Skyn huumori selkeesti uppos.

Nyt on Tampere harmaa ja jostain syystä myös mun mieli. Koko junamatkan kuuntelin Heli Kajoa ja nieleskelin kyyneleitä. Onneksi Sini tulee piristämään mua, tänään tanssitaan mm. Reginan tahtiin. Tanssikaa tekin, pitäkää vaikka kalsarit jalassa kotidisko, jos ei muuta!

Puspus!

 

Darling I'll grow weary, happy still with just the memory of your face

Mun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta jo ainakin useamman kuukauden ajan, mutten ehkä edelleenkään tiedä miten. Olematta liian syyttelevä tai osoitteleva. Koska ei kai tämmöiset asiat ole loppujen lopuksi kenenkään syytä varsinaisesti.

Luin jostain naistenlehdestä jutun, jossa pohdittiin, voiko ystävästä erota ja miten. Siis siten, kuin tyttö- ja poikaystävistä. Siinä sanottiin hyvin, että ystävyyssuhteet ovat ainoita, joita ei pohdita asianomaisten kesken. Kaikki muut ja kaikkien toistenkin suhteet ruoditaan ja analysoidaan puhki, mutta kaksi ystävystä tuskin koskaan puhuvat keskenään suhteesta toisiinsa.

Ranskavuoden aikana opin, millaisten ihmisten kanssa viihdyn parhaiten. Kaikkien kanssa kyllä tulee toimeen edes jollain tasolla, mutta vain niiden, joiden kanssa klikkaa, kannattaa viettää enemmän aikaa. Tapasin vuodessa ihanimpia ihmisiä, mutta myös ärsyttäimpiä, mitä koskaan tähän asti elämässäni.

Oon jo oppinut hyväksymään sen, että ihmisiä tulee ja menee. Joidenkin kanssa elämää kuljetaan vain hetki yhdessä ja oli se kuinka siistein tyyppi ikinä, joskus (näin kliseisesti) vaan lähdetään eri suuntiin.

Tajusin hiljattain, että oikeastaan lähes kaikki uudet ystävät Tampereella ja myös ne kaikki "vanhat" ja uudet ympäri Suomea tai maailmaa, ovat sellaisia, jotka on viettäneet pidemmän aikaa ulkomailla. Toki poikkeuksiakin on, mutta oli se silti aika shokeeraava valaistuminen. Koska en todellakaan valikoi ihmisiä sen perusteella. En ole kuitenkaan vielä keksinyt mitään järkevää selitystä asialle.

"Se, että jokin kohtaaminen jäi lyhyeksi, ei tee siitä vähemmän arvokasta." Hyvin sanottu Eevalta. Mutta sitä enemmänhän se surettaa, mitä pidempään on tunnettu.

Pitäisi kai osata päästää irti. Teeskennellä, ettei se satu. Mietin, että kun on niin paljon ihania ihmisiä elämässä, miksi vaivaan päätäni sellaisilla, joita ei selvästi kiinnosta. Niille ihmisille kyllä löytää aina aikaa, joille haluaa.

"...People change so that you can learn to let go...", sanoi Marilynkin.

Pahinta on kuitenkin tajuta, että oli tuskin itse koskaan yhtä tärkeä sille toiselle, kuin se toinen oli itselle.

(Nämä molemmat kappaleet tässä yhteydessä kertoo suhteista, ehkä ennemminkin seurustelu-sellaisista, mutta yhtä hyvin ne kai käyvät ystävyyteenkin.)

Now you're just somebody that I used to know

Do you want to go? Do you really know?

 

Kuvamateriaalia ja todisteita siitä, että käytän vaatteita. En oikein jaksanut pyöriä alennusmyynneissä, mutta sen kerran kun pyörähdin, niin jouduin pyörtämään periaatteeeni. Mukaan tarttui jotain mustaa ja pelkkää akryyliä, mutta kun se oli rakkautta ensituntumalta. Sellaisen ohi ei pidä kulkea taakseen katsomatta, vaan tarttua tiukasti kaksin käsin eikä päästää enää koskaan irti.

Huulipunan arkikäyttöön on vielä totuteltava, mutta luulen onnistuvani. Pitää vain malttaa levittää sitä ei-niin-runsaalla kädellä, ainoastaan sillai töps töps töps. Ainakin jos ainoa huulipuna on kirkuvan punainen.

Olin jo ehtinyt unohtaa miltä tuntuu, kun reidet jäätyy pisteleviksi pakkasessa. Mutta vaikka Ranskassa oli enimmillään -5 C pakkasta, niin oli sielläkin kylmä, uskokaa pois. Se kylmyys vaan on erilaista. Talojen sisäistä kylmyyttä niin, että nenänpää jäätyi ja joutui hytisemään viltin alla, jos oli päivisin kotona, koska lämmitykset meni päälle vasta iltapäivällä. Pariisissa Seinestä hohkaava kylmyys, metroasemien vihlova kylmyys. Etenkin Gare du Nordin tajuton luihin ja ytimiin tunkeva kylmyys. Hrrr.

Tänään ei enää ollut ihan niin kylmä, mutta lunta tuli senkin edestä. Ai että miten kauniilta ulkona näyttääkään. Sokerikuorrutettuja puita ja timanttihiutaleita.

Eilen tapahtui jotain ihmeellistä. Kerroinhan joskus mun varastetusta pyörästä? No, Meiju laittoi eilen viestiä, että oli löytänyt hylätyltä näyttävän pyörän ja kysyi, oliko sen merkkinen mun pyörä. Ei valitettavasti ollut. Kerroin omani tuntomerkit ja Meiju vitsaili pitävänsä silmät auki. Muutaman tunnin kuluttua Meiju sitten soitti ja kysyi, oliko mun pyörässä sininen soittokello ja kuvaili muitakin yksityskohtia. Huusin vaan puhelimeen että JOO ja mitä hittoa. Se pyörä oli kuulemma vaan hengaillu jotain lyhtypylvästä vasten. Ihan kreisiä! Nyt mun pitää vaan keksiä, miten saan sen lukon sulatettua, että saan sen tuotua kotiin turvaan. Ahhaha, en kestä!

Oon löytänyt taas paljon hyvää uutta musiikkia. Tässä parhaimmistoa, Zola Jesus. Kuvailisin sanoilla astetta synkempi Florence. Jos tykkäät Florence + The Machinesta ja Lykke Li:stä, tykkäät aika varmasti tästä! Niistä muista löydöistä sitten ehkä jokin toinen päivä.

When you feel embarrassed then I'll be your pride

Mulla on taas niin paljon musiikkiasiaa, etten tiedä miten ne julkaista ilman, että mikään jää toisen varjoon. Melkein jo ärsyttää, ettei täällä ole kohta enää muuta, kuin musiikkihehkutuksia ja youtube-videoita. No, olen pahoillani, mutta nyt on vaan pakko (taas).
Friendly Firesin uutta albumia Pala voi kuunnella täältä ilman mitään (vapaavalintainen kirosana) rajoituksia. Ei voikaan, enää. No sitten Spotify, hmph... Sen tahdissa siivous ja pakkaus sujui mainiosti. Joskus pidäs kotibileet, joissa soi vain Friendly Fires ja ehkä Two Door Cinema Club. Ai ei sinne kukaan tulis, no ei varmaan. Tanssisin sitte yksin.
Sitä ihmetyksen määrää, kun Erin, siis se Nylon Beatin Erin, onkin tehnyt ihan kelvollisen soololevyn. Sehän osaa laulaa, muutenkin kuin nenällään. Ja se osaa tehdä ite omat biisinsä. Vou!
Ostin Suomessa kauan haaveilemani Death Cab For Cutien Transatlanticism-levyn (miten tuo sana onkaan niin hankala kirjoittaa?) ihan vain sen nimikappaleen perusteella, joka on yksi ihanimmista asioista joita on koskaan tehty maailmassa. Kuuntelin levyä koko lentomatkan takaisin tänne Ranskaan, sekä tänään sateisena päivänä peiton alla. Vaikka en rakastakaan jok'ikistä kyseisen bändin kappaletta samalla tavalla, kuin rakastan ihan jokaista vaikkapa Band Of Horsesin tai Bloc Partyn, niin joskus vain tulee erittäin vahva Death Cab For Cutie-olo. Sellainen hieman yksinäinen ja haikea, jolloin tarvitsee jonkun kuiskaamaan korvaan, että kaikki tulee olemaan ihan okei.

Death Cab For Cutie - Passenger Seat


Kuvat Suomivisiitin baarireissulta, kun oltiin lähes koko Kouluposse kasassa taas.

Tell the world I'm coming home

Kiva sunnuntai, kun nukuin valehtelematta koko päivän (klo 8-18...). Oli hyvät menot eilen, jos Seinen varrella olikin hieman kylmä, niin eipä ollu enää sisällä... Hikisintä sitten Fatboy Slimin, jossa kosteus tiivistyi kattoon ja sieltä tippui pisaroina alas, yh. Hyvä oli meno myös keskiviikkona, kun juhlittiin Mäyrän parikymppisiä. Jonon ohi (kiitos taas eräälle Suomi-vieraalle!) ja onneksi dubstepping is not a crime (täällä lisää kuvamateriaalia).

Nyt voisin suunnitella pakkaamisasioita, hassua että oon alle viikon päästä Suomessa! Voisin myös hmm, katsoa mitä tahansa muuta kuin sitä, mitä vähintään puoli Suomea katsoo tällä hetkellä televisiosta...

Tää on musta oikeesti hyvä biisi??

Sillä kaikki voi muuttuu

Lähtöpäivän lähestyessä mun huomio kiinnittyy pikkuseikkoihin ja epäolennaiseen. Että en näe Greyn anatomiaa kun se taas jatkuu. Tai Täykkäreitä tai muutakaan. Pääsen maanpakoon BB:tä, huh. Onneksi Ranskassa toimii Spotify, mutta en tiiä mitä suomalaista siellä on kuunneltavissa. Siksi(kin) ostin Pariisin Keväät, iloinen yllätys oli Meteoriitti vitosella Anttilassa, ei tehnyt pahaa maksaa toisesta "kunnon" hinta. Joudun selviämään miniläppärillä lähes vuoden, apua. Mutta kuinka kätevää olla oma kone siellä. Hyi kuulostaa siltä, että oon aatellu viettää siellä koko ajan koneella tai tv:tä tuijottaen. Hei en sentään! Tv-ohjelmat on siellä dubattuja, inhoan sitä. Siellä on vielä lämmin, kun täällä syksy jo puhaltaa kylmyyttä.

Olennaista on, että Suomeen jää kaikki.

Onko kolme tuntia tarpeeksi aikaa siirtyä henkisesti uuteen elämään?

kuvat ffffound