On päiviä, jolloin olen menossa aamuvarhaisesta yömyöhään ja sitten sellaisia, joina poistun ikkunattomasta huoneestani ainoastaan hakemaan lisää kuumaa vettä, sitruunalohkoja ja hunajaa (inkivääriä unohdan ostaa joka ikisellä kauppareissulla). Herään puolivahingossa vähän liian myöhään ja olo on koko loppupäivän nuhjuinen ja valju.
Talvi imee kaikki energiavarastot, mutta onneksi aurinko tuntuu paistavan päivä päivältä hieman kirkkaammin ja vastapäisten talojen ääriviivat piirtyvät tarkasti vaalenpunaiseen rappaukseen.
Joudun muistuttamaan itseäni jatkuvasti; katso ympärillesi, huomaa asioita, älä kulje otsa rutussa, hengitä.
Sytytän tuoksukynttilät, joogaan ja peilin ympäriltä löytyvät kristallinmuotoiset talvivalot. Mitähän seuraavaksi, vaaleanpunaiset hiukset? Olisin vihdoin hattarapää ihan kirjaimellisesti.
Naureskelen itselleni lempeän huvittuneesti ja annan anteeksi, olen armollisempi. Kaikki kuulostaa niin zeniltä näin kuvailtuna, mutta pään sisällä myllertää. Tai ajatukset alkavat olla jo järjestyksessä, enää pitäisi jaksaa odottaa. Malttia.
Niin kai joku joskus sanoi, että ainoa varma asia elämässä on muutos.
Tiedän, mitä haluan ja se on huikean vahvistavaa.
Vihdoinkin mulla on varmuus ja suunta.
Every now and then I lose control
PS. Hämmensinkö? Sellaista sattuu. Älä vaivaa päätäsi se enempää, vaan kuuntele sen sijaan yläpuolelta tämänhetkinen repeat-napin kuumottaja ja ihastele kitaristin muuvsseja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.