Siinäpä sitä olis; Jemima Kirke piirustelemassa, Grimes Stella McCartneyn haastateltavana, dreamy hajuvesimainos, puolituntinen dokkari Etelä-Korean kauneusihanteista ja laittomista tatuoinneista, Alice Neel maalaamassa sekä pari musavideota, joissa on asennetta. Jos tänne vielä vaikka joku eksyisi, hehs.
Ihanista ihanin FKA twigs julkaisi vastikään viisi uutta biisiä M3LL155X-nimisen EP:n muodossa ja samalla myös reilun vartin mittaisen videoteoksen. Niin musiikki kuin videomateriaali on taattua twigsiä, joka tekee ihan omaa juttuaan ihailtavan estottomasti ja täysillä.
Videolla tapahtuu vaikka mitä, erityismaininta ainakin TLC-henkisestä tyttöbänditanssikohtauksesta ja silkkihuivien sisällä liikehtimisestä sekä mielettömistä vogue-muuveista. Ahh!
Mietin juuri yksi päivä, että jos mun pitäisi nimetä oma musiikillisten (ja muutenkin) esikuvien TOP 3, se näyttäisi tältä:
1. FKA twigs (eli Tahliah Barnett)
2. Grimes (eli Claire Boucher)
3. Lauren Mayberry (Chvrches)
On toki monia muitakin, mutta etenkin näillä naisilla on erityispaikka mun sydämessä. Saan mielettömästi energiaa vain siitä tiedosta, että tällaisia valtavan taitavia ihmisiä on olemassa.
Yksi vinkkini huonoihin päiviin ja surkumytty-fiiliksiin on FKA twigsin haastattelu, (jota olen täällä hehkuttanut aiemminkin) johon palaan aina aika-ajoin, kun kaipaan vähän lisätsemppiä elämässä.
Tässä myös yksi video, johon törmäsin jostain syystä vasta nyt. Lisää twigsiä ja tanssia!:
Top of the Lake alkaa siitä, kun 12-vuotias Tui yrittää hukuttaa itsensä järveen ja paljastuu, että tyttö on raskaana. Juttua alkaa ratkoa synnyinkaupungissaan sattumalta vierailulla oleva etsivä Robin Griffin.
Uusiseelantilaisen pikkukaupungin tapahtumien selvittämistä vaikeuttavat monimutkaiset ihmissuhdekuviot ja lisämaustetta tuo myös naisjoukon pellolle perustama Paradise-leiri.
En yleensä pidä rikossarjoista (paitsi Hercule Poirot'sta, heh), mutta tästä pidin todella, todella paljon.
Ei mitään kevyttä kesäkatsottavaa (trigger warning: raiskaus, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö), mutta hyvin toteutettu tarina mahtavilla näyttelijöillä (mm. Elisabeth Moss, joka voitti ansaitusti Golden Globen roolisuorituksestaan).
Uuden-Seelannin metsäiset vuoristomaisemat vain kruunaavat kylmäävät juonikuviot. Minisarjassa on vain seitsemän noin 45 minuutin mittaista jaksoa, joten sen katsoo vaikka parissa päivässä.
Suosittelen katsomaan, jos oma pää yhtään kestää tällaista! Jos pidit True Detectivestä tai Twin Peaksista, pidät todennäköisesti tästäkin.
En jaksa enää täällä jauhaa vaaleista (ja oikeastaan omat fiilikset summataan täydellisesti täällä), joten tarjoan eskapismia ja internet-helmiä muillekin mahdollisesta vaalimasiksesta kärsiville:
Life in Pictures: Jemima Kirke
Kuvia upean taiteilija-näyttelijä Jemiman tavallisesta päivästä Brooklynissä. (Juu, kelpais tuollainen elämä kyllä...)
Gemma Correllin nerokkaat ja hulvattoman hauskat piirrokset vähintäänkin hymyilyttävät varmasti.
Times Haiku
Koodattu tietokoneohjelma etsii haikuja The New York Timesin artikkeleista.
Tässäpä kolme kultturelliä vinkkivinkkistä tälle viikonlopulle:
1. Jyrock 17.-18.4.
Tämä vinkki taitaa tulla vähän turhan myöhässä muille kuin Jyväskylän seudulla viikonloppuaan viettäville, mutta kuitenkin: tänään ja huomenna järjestettävä, 30-vuotista taivaltaan juhliva Jyrock on oivaa lämmittelyä kesän musiikkifestareita varten. Huh huh mikä kattaus esiintyjiä!
2. Dok: Astrid Lindgrenin tarina
Äärimmäisen kiehtova ja valtavan taidokkaasti toteutettu kolmiosainen dokumentti ruotsalaiskirjailijan elämästä ja urasta. Muistan lapsuudestani Peppi Pitkätossun, Vaahteramäen Eemelin, Ronja Ryövärintyttären, Melukylän lapset sun muut, mutta en ollut ennen miettinytkään, kuinka kiehtova hahmo Astrid itse olikaan. Valtavan insipiroiva elämäntarina ja persoona, rikas niin mieleltään kuin sydämeltäänkin.
3. Meri Kuusisto: Amerikkalainen
Kuusiston esikoisromaanin lukee helposti viikonlopun aikana ja on sopivasti yhtä aikaa kevyt ja raskas, hauska mutta surullinen, hulvattoman absurdi ja silti riipaisevan todenmukainen. Kirja kertoo Susetesta, joka alkaa hoitaa amerikkalaista jalkapalloa kuin lasta ja Hermannista, joka asuu teltassa kerrostalon katolla. Enempää en tohdi paljastaa, mutta suosittelen lukemaan!
Jos käytte katsomassa tänä vuonna enää vain yhden elokuvan, käykää katsomassa Tracks. On jotenkin vaikeaa yrittää kertoa tästä elokuvasta muuta, kuin että se on ihan hemmetin hieno ja Mia Wasikowska tekee ihan älyttömän upean roolityön. Ei ehkä yllättävää, että mua kiehtoo tarina päättäväisestä naisesta, joka ylittää Australian aavikon seuranaan ainoastaan muutama kameli ja koira. Ja elokuvahan perustuu tositapahtumiin, Robyn Davidsonin 1970-luvun lopulla tekemään vaellukseen. Mutta menkää siis ja lumoutukaa, herkistykää ja ihailkaa.
"And there are new kinds of nomads, not people who are at home everywhere, but who are at home nowhere. I was one of them." -Robyn Davidson
Tässäpä olisi teille viisi ihanaa, uudehkoa blogia lukulistoillenne! Näitä kaikkia yhdistää kaunis visuaalinen ilme, vahva kielellinen osaaminen ja se jokin, joka saa maailman tuntumaan hiukkasen pehmeämmältä paikalta elää ja ihmetellä. Saatan jonkun mielestä olla hieman jäävi näitä arvostelemaan, sillä kolmea viidestä blogin kirjoittajasta saan onnekseni kutsua sanalla ystävä (enkä pahastuisi, vaikka tapaisinkin kaksi muuta joskus kasvokkain), mutta vannon, että näitä blogeja lukisin ilman minkäänlaisia nettimaailman ulkopuolisia kytköksiäkin! Toivottavasti näistä olisi iloa teillekin:
Tänään haluaisin tarjota teille luettavaksi henkilökohtaisen idolini, muusikko & awesome human being FKA twigsin eli Tahliah Debrett Barnettin haastattelun. Twigsin musiikillinen tuotanto on järisyttävän erinomaista ja nainen vaikuttaa myös kaikin puolin aivan über coolilta ihmiseltä. No koska esim.: "I was a youth worker for like two or three years, then the government cut the funding, so I got sacked, basically. I was really upset, because that was my job! I wanted to be an art
therapist, I wanted to work with youth and work in the social sector.
When it stopped, it was devastating, but it also made me realize I could
do things myself, on my own terms. I can dress how I like and make the
music that I like, and I can produce it if I want to. I can be a video
director as well. I can do all these things."
+++
"I don’t really believe in being lonely. I believe in being alone, but if
you’re lonely, that’s just bringing some extra emotions into it.
Loneliness is self-indulgent. There’s always something to do when you’re
alone."
+++
"Something else I’ve learned, though, is that you can’t please everybody.
Not everyone is gonna find you attractive! I’m not the most beautiful
girl in the world—I’m just not, and I’m never gonna be, and I don’t even know how to help you with that!"
+++
"Another thing I want to talk to you about is this idea of learning.
Basically, you have to keep on learning—it will distract you from all
the bullshit that we’re talking about. Two years ago, I couldn’t produce
[music]; I learned how to do it in literally two years. I found it
really difficult to program when I started, then I had this leap of
confidence to actually get in front of the computer and learn how to do
it. It was a massive challenge, because I am not a very logical person
at all. It’s about facing your fears. If you do that, you realize that
you can actually do anything you want to do! It’s been the most
liberating experience."
+++
"I’m so happy as well, because I’m not crying about stupid shit! I’m
busy, I’m doing things, and it’s an amazing feeling. If someone’s stupid
or someone’s mean, I’m just like, OK, love and light, go what you need to do, I’m busy! It feels amazing to be this way."
Viikko sitten postatut videot olisivat voineet saada saman otsikon kuin tämäkin juttu ja mietinkin, että pitäisikö alkaa omistamaan aina perjantai feminismille täällä blogissa..? Hmm, katsellaan!
Tässä kuitenkin olisi pieni annos ajankohtaisia aiheita:
Naisasialiitto Unionin järjestämä ensimmäinen F-klubi Helsingissä, jossa monta fiksua feministiä (mm. Tiina Rosenberg ja Maryan Abdulkarim ♡♡) keskustelemassa rasismista. Niin paljon tiukkaa asiaa, nauroin ja nyökkäilin pontevasti tätä kuunnellessani.
Loppukevennyksenä ihana Lena Dunham, joka markkinoidakseen pian julkaistavaa kirjaansa on julkaissut videosarjan, jossa hän vastaa tyyppien kysymyksiin erilaisista aiheista parin minuutin mittaisissa pätkissä.
Heräsikö jotain ajatuksia?
PS. Menovinkki tamperelaisille: Feminismi-näyttely Työväenmuseo Werstaalla. Aion mennä viimeistään marraskuussa, kun Rosa Meriläinen pitää yleisöluennon.
Painavaa asiaa iisisti omaksuttavassa muodossa tähän perjantaihin, voilà:
Perfect Pussy-punkbändin laulaja Meredith Graves riisuutuu ja puhuu tyylistään ja vartalostaan ja on vaan oma ihana itsensä ja nousi kertaheitolla yhdeksi mun lempi-ihmisistä tällä planeetalla.
- When do you feel the most beautiful?
- When I'm riding my bike.
Ja sitten CHVRCHESin Lauren Mayberry, mieletön lempparityyppi hänkin, puhuu otsikon mukaisesti mm. sukupuolesta, musiikista ja sosiaalisesta mediasta. Bändi myös soittaa muutaman biisin lopussa. Kannattaa myös lukea tämä artikkeli, johon haastattelussa viitataan moneen otteeseen.
Roosa on yksi taitavimmista kirjoittajista, joita tiedän.
Lähes jokainen kirjoitus saa kyyneleet silmiin, joko ilosta tai koskettavuudesta. Etenkin reissupostaukset ja -ajatukset toivat sellaisia samaistumisen tunteita, vaikka itse olinkin hikisen kuuman Australian sijaan jäisen kylmässä Montrealissa. On ollut pakko säilöä Roosan sanoja jonnekin talteen, että niihin voi palata, kun omat ajatukset kaipaavat selkeyttäjää.
Tässä muutama erityisen osuva virke:
"En kaipaa takaisin, koska en anna itseni kaivata. Mutta hetkittäin haikeus iskee.
...
Hetkittäin muistot vain kietovat nostalgianpulleat kätensä kaulan ympäri
ja jäävät siihen roikkumaan. Eivät ne vihlo, pikemminkin hämmentävät."
(Yhä vilkutan laivoille) "Sillä vaikka matka päättyy, onnen ei tarvitse päättyä. Samaa helppoutta
voi kokea kaikkialla, sillä aito rauha ei riipu mantereesta tai
mielialasta. Se riippuu milloin mistäkin: yleensä hellittämisestä ja
hyväksymisestä. Siitä, että kuuntelee tahtojaan ja toteuttaa ne. Siitä,
että oppii tunnistamaan omat solmunsa ja sen, mikä niissä auttaa."
(Värit palaavat pikkuhiljaa) "Vaikka matka on lopussa, elämä on toivottavasti vasta alussa. Joskus, etenkin kotona, sitä alkaa pitää helppoja asioita kovin
monimutkaisina. Sitä luulee, ettei rutiineille ole vaihtoehtoja,
ja unohtaa, miten uskomaton paikka maailma on. Miten suuri ja ihana, ja
miten käden ulottuvilla. Sitä unohtaa, että kaikki nämä paikat ovat olemassa ja mahdollisia kokea ihan koska vain. Mutta ennen kaikkea sitä unohtaa, miten yksinkertaista kaikki on, kun
antaa sen olla. Miten onni ei synny maantieteellisestä sijainnista,
vaan läsnäolosta. Riittää, että istahtaa alas, katsoo lattialle heijastuvaa valoa ja sanoo: juuri nyt elämä on valmis."
(Anna papukaijan istua päähän ja elämän olla valmis) "Ystävät kotona eivät täysin käsitä elämää, jota täällä elän, kun taas
täällä olevat ihmiset taas eivät täysin käsitä minua. No, onneksi en
itsekään käsitä mistään sen enempää."
(Iloisesti kuutamolla) "Syvä ilo tuntuu joskus suorastaan syvältä kivulta. Sitä tavallaan
räpistelee onnea vastaan, eikä hyväksy, miten täydellistä kaikki on. En
tiedä miksi. Onni ei ole kevyttä, se on painava varmuus rintalastan
päällä, ja joskus arvokkaan hetken painoa on vaikea kantaa. Etenkin, kun
tietää, että kohta lähtee pois."
"Muistikirjaan kirjoitin:
Tämä on elämää, jota haluan elää. Ainakin hetken."
Elämäntuntu. Se välittyy Roosan blogista täydellisesti. Tulee todella tunne, että elämä on kaunista ja onnellista. Välillä tietysti myös aivan takapuolesta, mutta lopulta se kuitenkin kantaa.
Ja vaikka elämä kantaakin juuri nyt erityisen hyvin, vielä joku päivä minäkin lähden Australiaan seikkailemaan.
Warpaint-levystä tulee mulle mieleen luminen ja jäätävän kylmä Montreal, kun aamun täpötäydessä bussissa kuuntelin etenkin Love Is To Die:ta matkalla aamuluennolle.
Mutta se on myös potentiaalinen kesäyö-levy sulle, jos et oo vielä kuunnellu!
