2014

Jos kirjoittaisin tästä vuodesta, kirjoittaisin Montrealin kaksimetrisistä lumikinoksista ja kuinka nekin lopulta sulivat ja kuinka sitten istuttiin ahtaasti terassilla ja hihkuttiin toppatakit edelleen päällä, että nythän on melkein lämmin! Syötiin jäätelöä jonkun tuntemattoman kotiportailla supermarketin vieressä.

Kirjoittaisin Kuubasta, tupakkaviljelmistä ja guavamehusta.

Kirjoittaisin kahden viikon liftausseikkailusta ja mansikkapeltojen haravoinnista vesisateessa ja kuinka nähtiin maitovalaiden selkiä kaukaa.

Kirjoittaisin Suomeen paluusta ja siitä, kuinka kaikki ei ehkä mennyt suunnitelmien mukaan, mutta kaikki tuntui silti niin helpolta ja oikealta.

Kirjoittaisin kesästä, puoliksi naurettavan kylmästä, puoliksi hohkaavan kuumasta. Paikallaan lepäävästä lämmöstä ja väreilevästä valosta.

Kirjoittaisin tiedonjanosta, lukemattomista tunneista milloin missäkin yliopiston kolkassa ja illoista töissä, kuinka opin olemaan voivottelematta ja vaan puskemaan eteenpäin, koska oli pakko.

Mutta oikeastaan haluaisin kirjoittaa ystävistä, kohtaamisista, hymyistä, juhlista, naurunpurskahduksista ja siitä, kun joku sanoi, että:

"You know, all these people wouldn't be here if they didn't like you."

Ikävästä

Lähtemisessä on puolensa. Kaikki se uusi ja ihmeellinen, kutkuttava jännitys ja tuntemattoman kohtaaminen. Samalla mukaan tulee kuitenkin ottaneeksi välimatkan ja ikävän.

Vaikka kuinka eläisi hetkessä, olisi onnellinen ja löytänyt ihania ihmisiä ympärilleen.

Se saattaa iskeä juuri sillä epäsuotuisammalla hetkellä, kun on uusien ystävien kanssa nauranut mahansa kipeäksi ja ollaan tanssimassa kylki kyljessä. Pitämässä hauskaa.

Se iskee ja salpaa hengityksen ja et enää kestä muiden hymyjä ja sun on pakko päästä hetkeksi pois.

Luovit tiesi vessaan, mutta lukittu koppi vain lisää painetta rintakehässä.

Ulkona vedät keuhkot täyteen kirpeää yöilmaa ja hoet mielessäsi, että

älä

putoa

sinne

alas.

Mielessä pyörii nimiä, keille haluaisit soittaa ja sanoa, että älä katoa. Mutta puhelin ei toimi kuin nykyisessä kotimaassa ja tekstiviestitse ei kuule toisen ääntä.

Siispä hengittelet syvään ja hetken päästä ne uudet, tämän paikan sun ihmiset tulee kysymään, onko kaikki ok ja päätät, että on.

Koska nämä ihmiset on tässä ja nyt, ihan samoin kun ne toiset tulee olemaan sitten taas.

Ei ne katoa.

(Ettehän?)

Tristesse/Joie

Leikittelin mielessäni, miltä Ranskavuoteni olisi näyttänyt Instagramissa, ja siitä se ajatus lähti... Kaikki ranskapuhelimella otetut kuvat eivät sopineet neliöön, joten jätin ne suosiolla alkuperäiseen muotoonsa.

Mukaan laitoin myös musiikkia, jota kuunnellessa ajatukset karkaavat aina Ranskaan.

Aika lailla kokonainen vuosi siinä meni, ennen kuin lakkasin ikävöimästä joka solullani takaisin. Kaipaus tietysti pysyy, mutta enää en hingu takaisin nythetipaikalla. Lähes päivittäin kuitenkin jokin asia muistuu mieleen ja pistää hymyilyttämään. Välillä kaikki tuntuu katkeransuloiselta unelta.

Jos joku haluaa lukea au pair-vuoteni aikaisia höpötyksiä, kannattaa selailla arkistoja vuoden 2010 syyskuun alusta vuoden 2011 heinäkuun loppuun asti. (En tiedä oikeasti, kannattaako, mutta jos jotakuta hassua vaikka kiinnostaisikin, heh.)

#france #aupair #paris #besttimeofmylife

PS. Niin, ja jos joku haluaa seurata ihan oikeaa Instagramiani, löydyn sieltä nimimerkillä @bisousroosa (seurata voi tosiaan myös ihan tietokoneenkin kautta nykyään, jos niin mielii!)

Good morning

(Click the images for sources)

Näillä kuvilla ja tällä musiikilla, kivaa tiistaita, tyypit! Älkää unohtako kuvata päiväänne!

(Ja viimeinen kuva on teille, Peve ja Mäyrä, koska ikävä.)

I'm just here now and soon I'll be gone

A Londres en juillet 2011.

Voisin käydä uudestaankin Lontoossa ja haluan ehdottomasti joskus takaisin Berliiniin. Eniten kuitenkin ikävöin Pariisia.

Ulkomailla aina tuntuu siltä, että:

I'm nobody's baby,
I'm everybody's girl,
I'm the queen of nothing,
I'm the king of the world

Break our windows and let the sun shine in

Mikään ei piristä (tai masenna kun tulee ikävä...) näin pimeän ja kylmän keskellä, kuin valokuvien katseleminen. Etenkin ystävien ja keväisten reissukuvien. Huhtikuu 2011 ja ah, Berliini!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Solander - Berlin

PS. Ei teidän tarttis olla niin hiljaa siellä. Kun aina sitä välillä miettii, että onko tässä touhussa mitään mieltä. Niin olisi kiva kuulla, että onko jotain erityistä, mitä haluaisitte nähdä enemmän täällä blogissa, mikä on ihajees ja mikä ei. Vaikka loppujen lopuksi päätän tietysti itse, mitä täällä julkaisen, niin kaipaisin pikkuisen ajatuksia nyt teiltäkin. Pus!