2014

Jos kirjoittaisin tästä vuodesta, kirjoittaisin Montrealin kaksimetrisistä lumikinoksista ja kuinka nekin lopulta sulivat ja kuinka sitten istuttiin ahtaasti terassilla ja hihkuttiin toppatakit edelleen päällä, että nythän on melkein lämmin! Syötiin jäätelöä jonkun tuntemattoman kotiportailla supermarketin vieressä.

Kirjoittaisin Kuubasta, tupakkaviljelmistä ja guavamehusta.

Kirjoittaisin kahden viikon liftausseikkailusta ja mansikkapeltojen haravoinnista vesisateessa ja kuinka nähtiin maitovalaiden selkiä kaukaa.

Kirjoittaisin Suomeen paluusta ja siitä, kuinka kaikki ei ehkä mennyt suunnitelmien mukaan, mutta kaikki tuntui silti niin helpolta ja oikealta.

Kirjoittaisin kesästä, puoliksi naurettavan kylmästä, puoliksi hohkaavan kuumasta. Paikallaan lepäävästä lämmöstä ja väreilevästä valosta.

Kirjoittaisin tiedonjanosta, lukemattomista tunneista milloin missäkin yliopiston kolkassa ja illoista töissä, kuinka opin olemaan voivottelematta ja vaan puskemaan eteenpäin, koska oli pakko.

Mutta oikeastaan haluaisin kirjoittaa ystävistä, kohtaamisista, hymyistä, juhlista, naurunpurskahduksista ja siitä, kun joku sanoi, että:

"You know, all these people wouldn't be here if they didn't like you."

Post Montréal

Vaihdosta kertoessani aika monen ensimmäinen kysymys on, että no millaista siellä oli? Perusvastaukseni on, että ihan hemmetin kivaa, mutta aika vaikea summata yhdeksää kuukautta noin vain. Ja että kaikki muu oli kivaa, paitsi opiskelu.

Koska kaikki opiskeluun liittyvät ahdistukset ja kipuilut kärjistyivät juuri vaihdon aikana ja olin jo valmis jättämään koko yliopiston sikseen.

Mutta ei mun oikeastaan opiskelujutuista nyt pitänyt kirjoittaa, vaan ihan muusta.

Montrealissa piirsin itselleni ääriviivat, nyt ne ovat selkeämmät ja vahvemmat kuin koskaan ennen.

Olo on ehjä, kokonainen, vakaa. Ainakin suurimman osan ajasta. Välillä tietysti edelleen hoipertelen, mutta vain hetkittäin ja lyhyemmän aikaa kuin vielä joskus.

Pariisiin lähdin etsimään itseäni, Montrealiin sitä, mitä haluan. Olla ja tehdä. Mitä ihan oikeasti haluan. Elämältä, itseltä, muilta. Vaikka eihän muilta sinänsä mitään voi vaatia, eikä elämältäkään, vain itseltään.

Ehkä siksi olo oli Montrealissa usein hutera. Kun ympärillä ei ole mitään tuttua, on pakko kurkottaa kohti niitä asioita, jotka kokee oikeiksi, hyviksi, tarkoituksenmukaisiksi. Turvallisiksi. Puitteet oli kyllä kunnossa, mutta mieli aivan sekaisin. Ehkä siksi Suomi tuntuu nyt seesteiseltä. Ei tarvitse kamppailla koko ajan, on jotain pysyvää. Juuret ehkä, kai niitä siksi voisi kutsua.

Pariisin jälkeen olin ainakin vuoden aivan hukassa. Halusin heti uudestaan pois pois pois. Nyt ei ole samanlaista oloa, vaan oikeastaan ihmeellinen helpotus olla taas täällä, Suomessa.

Muistoja tulee ja menee, mutten osaa jäädä niihin vellomaan. Tulee vaan lämmin tunne, että ainiin, tällaistakin oli.

Jotenkin nyt, vielä toistaiseksi, olen sulkenut Montrealin laatikkoon, jonka kannen painan aina lempeästi kiinni, kun joku tai jokin meinaa sitä raottaa. En siksi, etten kestäisi katsoa, mitä siellä on vaan siksi, etten vielä jaksa. Vielä ei tunnu olevan sen aika.

Ennen lähtöä reilu vuosi sitten kirjoitin näin:

"Joskus on vaan hypättävä pää edellä jääkylmään veteen, jotta sieltä noustessa tuntuu lämpimämmältä. Jotta huomaa, että ei hukkunut. Että osaakin uida."

Ja kyllä, pysyin pinnalla.

Only in the sound of the voices I scream

♡♡♡ Ihana video, ihana Warpaint, ihania skeittipoikia. ♡♡♡

>>>

Warpaint-levystä tulee mulle mieleen luminen ja jäätävän kylmä Montreal, kun aamun täpötäydessä bussissa kuuntelin etenkin Love Is To Die:ta matkalla aamuluennolle.

 

Mutta se on myös potentiaalinen kesäyö-levy sulle, jos et oo vielä kuunnellu!

Muistiinpanoja Tadoussacista ja ajatuksia kodista

Onhan tämä nyt ihan hölmöläisen hommaa, surkutella ennen Tampereelta lähtöä kuinka tyhmä sitä on, kun lähtee pois hyvän luota, ikävöidä kipeästi ainakin puoli vuotta kunnes kaikki naksahtaa paikoilleen ja yhtäkkiä sitä ei haluaisi palata minnekään muualle.

Olisi ollut niin paljon helpompi jättää Montreal keskellä kylmää, kolkkoa talvea. Kun lumikinokset kipusivat pariin metriin ja lämpötila laski miinus kolmeenkymmeneen. Olisi ollut niin paljon helpompaa kuin nyt, kun kaikki on vihreää ja aurinko paistaa ja voi istua ystävien kanssa puistossa koko päivän. Nauraa maha kipeäksi ja olla niin onnellinen, että sattuu.

Onhan tämä nyt ihan hullua aina lähteä ja aloittaa alusta ja mukautua ja rakastua ja sitten taas lähteä.

Nyt en sentään aloita taas aivan tyhjästä, mutta silti mua hirvittää. Mitä jos kaikki onkin ihan toisin. Mitä jos kyllästyn Suomeen liian nopeasti. Mitä jos.

Näin kirjoitin puhelimen muistioon Tadoussacissa kello kahdelta aamulla, kaksi tuntia ennen heräämistä auringonnousua katsomaan:

Suomi tuntuu vain isolta kiveltä sydämen päällä. Jotkin asiat on vaan niin paljon kevyempiä matkan päästä. Tuntuu, että hengitän vapaammin Suomen rajojen ulkopuolella. Vaikka tiedän, että kevyitä hetkiä on Suomessakin. Ystäviä, perhe, mansikat, sauna, kesämökki, metsä, suomen kieli, turvallisuus, helppous, tuttuus. Ja silti se pienuus, ahdasmielisyys, kateus, jurous, masennus, pimeys. Rakastan Suomea, mutta etenkin silloin kun en ole siellä. Enkä tiedä, mistä se tulee, halu ja palo muualle mutta se on aina mussa, se jokin, joka etsii tietä ulos, pakoreittiä. Jospa nyt kuitenkin malttaisin olla. Edes hetken.

En enää ole varma, missä mun koti on. Kotimaa ja kotikaupunki, Suomi ja Jyväskylä, ovat mussa aina, mutta koti, se on loppujen lopuksi melko elävä käsite.

Ehkä rakas, rakas ystäväni oli oikeassa kirjoittaessaan kirjeessään, että mun kotini on liike, se tunne etten ole sidottu, juurrutettu, ettei kotiaan tarvitse laskea harteiltaan.

Ja samalla tarvitsen jonkinlaisen tukikohdan, paikan, johon laskea vähäinen omaisuuteni, jossa voin sulkea oven ja maata peiton alla ja hengittää rauhassa, itsekseni.

Mutta on totta, että elämä on paljon yksinkertaisempaa, kun se mahtuu yhteen matkalaukkuun.

Kaipaan vaihtelua, mutta myös tuttuutta. On toisaalta mahtavaa olla hukassa, mutta myös yhtä mahtavaa on huomata olevansa osa jotakin.

Epäonnistuneen ensimmäisen Kanada-yrityksen (ja Suomeen palaamisen) jälkeen kävin perheen kanssa Mäntän taidemuseossa ja siellä odotti Heta Saukkosen teos Kotimatka, jossa sanottiin:

Kaiken täytyy olla yksinkertaista.

Perhettä yksi, kotia yksi.

Joskus on hyvä sulkea silmät ja lakata laskemasta.



Nyt siis suljen silmät ja olen vain.



(Kuva Heta Saukkosen teoksesta Kotimatka.)

I'm in my finest hour, can I be more than just a fool?

Viime aikoina olen vain kellinyt onnellisessa Montreal-kuplassani ja kaikki Suomeen liittyvä on lähinnä vain aiheuttanut ärsytystä.

Ja onhan tässä ollut kaikenlaista, asumistilanne esimerkiksi on sellainen, että olen majaillut kaverien sohvilla jo reilun viikon verran.

Tuntuu, että elän jonkinlaisessa välitilassa. Lentopäivä on varmistunut ja sen ajatteleminen kutkuttelee vatsanpohjaa, muttei ainoastaan hyvällä tavalla.

Ensi kertaa Suomeen paluu ihan vähän jopa kauhistuttaa. Mutta suunnitelmia on onneksi tehty ja tylsää ei luultavasti ehdi olemaan ennen tai jälkeen paluun.

Mitä sitten jos olen rutiköyhä koko ensi kesän ja joudun lukemaan kymmenen tenttikirjaa, nyt ei parane ahdistua.

Seuraava seikkailu odottaa jo ensi maanantaina!

Lähiaikoina

On puhuttu epäkypsistä ja epäkunnioittavista miehistä lounaalla.

Nautittu jälkiruokabrownieita ja -kahveja ulkona auringonpaisteessa, kun on ollut edes pari plusastetta.

Löydetty kaupungin paras hampurilaispaikka sekä mukava istuskelubaari, jossa voi oikeasti jutella, kun musiikki ei soi liian kovalla.

Istuttu kahviloissa opiskelemassa ja juoruilemassa ja purkamassa sydäntä.

Lähdetty puolisalaisille kellarijatkoille, vaikka käväisin jo hetken nukkumassa.

Buukattu halvat bussiliput Torontoon.

Törmään jatkuvasti sattumalta lähes naapurissa asuvaan kaveriin kadulla ja todistetusti on mahdollista osua toisen kaverin kämppiksen kanssa samaan bussiin kahdesti saman päivän aikana, vaikka normaalisti nähdään aniharvoin.

Maksoin viimeisen Montreal-vuokrani, tämän kuukauden jälkeen aion vain reissata ja punkata ystävien nurkissa.

Teen listoja paikoista, joihin haluan matkustaa sitten jonain päivänä ja listoja asioista, joita haluan vielä toteuttaa täällä ollessani. Listoja otsikolla mitä haluan elämältä.

Tällä hetkellä haluan just tätä. Viettää mahdollisimman paljon aikaa just näiden tyyppien kanssa just täällä. Nähdä ja kokea tätä osaa maailmasta niin paljon kuin budjetti ja aika antaa myöten.

Aika moni asia on vielä kysymysmerkki, mutta just nyt tuntuu kevyeltä.

Sanoja jotka haluan muistaa

"You are a great girl. Some girls are a bit naah but I knew right away that you are a great girl."

"We were looking at some pictures together and he said he likes your face."

"When I heard you speaking French, I thought at first you were a Quebecer."

"I want to see you dancing like that again. You dance so well. You should have your own show in Finland where they would all wear leggings."

Sanoja viime viikonlopulta liian kivoilta ihmisiltä. Kuva on hieman kauempaa kuin viime viikonlopulta, mutta reaktio oli aika lailla sama nytkin. Paitsi johonkin noista lausahduksista taisin vastaukseksi räkättää täysillä.

Montréalista

Reilun puolen vuoden jälkeen uskoisin, että osaan jo sanoa pari sanaa Montrealista.

Tässä siis muutamia havaintoja ja mun näkemyksiä asioista.

Ilmasto. Talvi on pitkä ja kylmä. Siis ihan todella kylmä. Kuvittelin, että olisi lauhempaa kuin Suomessa, mutta ehei, turha luulo.

Pahimmillaan vuodenvaihteen tienoilla oli -40C (onneksi oltiin Nykissä jumissa, haha). Veikkaisin, että talven keskilämpötila on ollut jotain -15C luokkaa. Lumi tuli joskus marraskuussa ja on pysynyt siitä lähtien visusti maassa ja edelleen sataa lisää harva se päivä vaikka on maaliskuun loppu. Kevät ei voisi tulla nopeammin...

Ranskassa vannoin, että seuraavan kerran kun muutan pidemmäksi aikaa ulkomaille, menen jonnekin lämpimään ja sitten mä päätin tulla, öh, Kanadaan..?

Kesä taas on kuulemma superkuuma ja sen uskon, koska vielä syyskuussakin lämpötilat huiteli lähellä kolmeakymmentä plusastetta.

Kaksikielisyys. Se on aivan mahtavaa. Kaupan kassa tms. tervehtii fraasilla "bonjour-hi", joka siis kuulostaa lähes yhdeltä ja samalta sanalta.

Itse menen aika fiiliksen mukaan kielten kanssa, kahvilassa saatan toimia ranskaksi ja baarissa huonon kuuluvuuden takia varmuuden vuoksi enkuksi. Enemmän taidan kyllä puhua enkkua kavereiden kanssa, hmm.

Mutta se québecin aksentti, se onkin yllättävän kivaa ja hauskan kuuloista. Mulla oli ennakkoluuloni, jotka osoittautuivat melko vääriksi. Ei se aksentti ole ollenkaan niin ruma, mitä kuvittelin. (En silti halua sitä omaan puheeseeni, vaikka joitain sanoja ja ilmauksia on kiva oppia.)

Lähes kaikki (paikalliset) puhuvat sekä sujuvaa ranskaa että englantia. Parasta on, kun samassa lauseessa puhutaan sekaisin ranskaa ja enkkua tai muuten ranskankielisen puheen sekaan heitellään väliin enkunkielisiä termejä ja toisinpäin. Ymmärtämisongelmia olen kohdannut ainoastaan lähimmän itsepalvelupesulan omistajamamman kanssa, jonka paksusta québecois-mutinasta en saa mitään selvää, en sitten millään.

Hintataso. Sanoisin, että useimmat asiat on hyvin lähellä Suomen hintoja. Paitsi juusto, se on aivan käsittämättömän kallista. No, tulen toimeen onneksi ilmankin (yhyy).

Vuokra riippuu aivan täysin siitä, missä asuu ja kuinka monen kämppiksen kanssa. Yksin asuminen on melko harvinaista (ja sikakallista). Asunnon hankkiminen on kuitenkin superhelppoa, Facebook on täynnä erilaisia ryhmiä, joissa etsitään huonetta/kämppistä.

Kulttuuritarjonta. Tekemistä ja rientoja riittää. Kävisin keikoilla varmaan joka päivä jos olisi varaa. Jonkinlaiset festarit ovat koko ajan käynnissä jossain päin kaupunkia; musiikkia, taidetta, kirjallisuutta, elokuvia jne.

Jotain kertoo sekin, että keskelle kaupunkia on rakennettu eräänlainen "kulttuuriaukio", Place des Arts / Quartier des spectacles.

Monikulttuurisuus. Ihmisiä on ihan joka puolelta maailmaa ja se on ihan huippua. Myös jos joku sanoo olevansa kotoisin Montrealista/Kanadasta, se yleensä tarkoittaa, että vähintään isovanhemmat tai toinen vanhemmista on jostain muualta.

Otetaan vaikka esimerkkinä mun kämppikset, jotka miellän enemmän tai vähemmän paikallisiksi. Yhden äiti on ranskalainen, toinen on asunut suurimman osan elämästään Lontoossa, mutta äiti on kanadalainen ja kreikkalainen isä asuu USA:ssa ja kolmannen suku tulee Ukrainasta sekä Venäjältä.

Tunnen myös mm. yhden ecuadorilais-kiinalais-kanadalaisen. Antaa vähän perspektiiviä suomalaisuuteen ja muutenkin erilaisiin maahanmuuttokeskusteluihin...

Poliittisuus. Mielenosoituksia ja erilaisia solidaarisuusmarsseja järjestetään ilahduttavan paljon (vaikkakin se ei ole ilahduttavaa, että epäoikeudenmukaisuutta on paljon, mutta onneksi ihmiset jaksavat taistella oikeuksiensa puolesta).

Vuoden 2012 opiskelijamielenosoitukset on edelleen tuoreessa muistissa ja juuri yksi kaveri sai kutsun oikeuteen koska se kieltäytyi maksamasta sakkoa, jonka se sai koska joku poliisi hermostui sen kyselyihin miekkarin aikana (kuulostaa pahemmalta, kuin tilanne oikeastaan onkaan).

Kuumia puheenaiheita ovat mm. alkuperäiskansojen oikeudet, kielipolitiikka, Québecin itsenäistyminen Kanadasta ja tällä hetkellä erityisesti Charter of Values.

Opiskelu. Opiskelijoita on paljon. Yliopistoja on kuusi, joista neljä sijaitsee enemmän tai vähemmän keskusta-alueella.

UdeM (Université de Montréal) on mun vaihtoyliopisto, jonka jättimäinen kampus sijaitsee hieman ydinkeskustan ulkopuolella. Ranskankielinen, hieman snobi ja melko tiukka ja vanhanaikainen. Luentoja lukuun ottamatta en kauheasti siellä kampuksella hengaile.

UQAM (Université de Québec à Montréal) on myös ranskankielinen, mutta oon kuullut, että ilmapiiri on hipimpi ja rennompi kuin UdeMissa. Melkein kaikki taideaineita opiskelevat opiskelee täällä.

McGill University on englanninkielinen, maailman yliopistojen rankingissa top 40:ssä ja sen takia aika moni siellä opiskeleva luulee itsestään vähän liikoja, ahhah. Ei ole epätavallista nähdä monien käyttävän McGillin punaisia huppareita tai muita vaatteita päivittäin. Tylypahka-kampus.

Concordia University, ah, mun lemppari! Enkunkielinen ja aika moni mun kavereista täällä opiskelee Concordialla (voi kunpa mäkin voisin...). Rento ja cool, kaikista tutuin mulle ja tulee hengailtua eniten, koska People's Potato, Cinema Politica yms.

Sitten on vielä Université de Sherbrooke ja Université Laval, joista en tiedä oikeastaan mitään muuta kuin, että ne sijaitsee jossain kaukana, haha.

Sekalaisia huomioita. Paikallinen vastine Kånkenille on Herschelin reput, etenkin tämä malli. Niitä näkee joka toisella vastaantulijalla, etenkin opiskelijoilla (tosin Kånkeneitakin näkee yllättävän paljon). Ylivoimaisesti suosituin talvitakkimerkki on Canada Goose.

STM on lyhenne kaupungin julkiselle liikenteelle, joka huolehtii metroista ja busseista. Bussikuskeja tervehditään ja ne odottaa aina melkein-myöhästyviä bussiin juoksijoita. Bussien seiniä kiertää keltainen vaijeri, jota kiskaisemalla pyytää pysähdystä seuraavalle pysäkille (muutama arrêt-nappulakin kyllä löytyy) ja ovenkahvaa täytyy työntää jos sen haluaa avautuvan. Minkäänlaisia opastetauluja, että missä pysäkillä milloinkin mennään, ei ole mutta toisinaan kuski huutelee, minkä kadun kulmassa mennään.

SAQ on paikallinen Alko, jolla on mielenkiintoiset aukioloajat. Onneksi kulmakioskeista (=dépanneur, tuttavallisesti dép) saa bisseä ja (pahaa) viiniä iltayhteentoista asti.

Montrealilla on hyvin makea ominaishaju ja pilvi tuoksahtaa keskipäivällä vilkkaalla pääostoskadullakin.

Kotibileet on paras juhlimismuoto, olenkohan ehkä pari kertaa jossain klubintapaisella käynyt.

Plateau ja Mile End (jossa asun) on mun suosikkikaupunginosat täynnä graffiteja, pieniä kahviloita ja kivijalkakauppoja.

Montréal, je t'aime. // Montreal I love you.

En ole surullinen vaan unen tarpeessa

Takatalvi iski mutta elokuvareissulla mukaan tarttuu hetken mielijohteesta kultainen rannekello, ensimmäinen luultavasti kymmeneen vuoteen ja vaikka vannotaan poistuvamme tällä kertaa baariin asti, muuttuvat molemmat pre drinksit peräkkäisinä iltoina tanssibileiksi sohvan vieressä.

En voi olla miettimättä, että ihan kohta tää loppuu.

Taas.

Viime perjantai

Viime perjantai oli monin tavoin aika ihmeellinen.

Ensinnäkin, raahasin läppärini lähikahvilaan ja oikeasti opiskelin jonkin aikaa, mitä nyt maltoin irrottaa katsettani mielettömän hyvästä kirjasta (josta kerron ihan varmasti lisää sitten, kun saan sen luettua!) ja kevätauringosta.

Lopulta auringon kutsu voitti ja päätin lähteä kävelylle, jota ei ole pitkään, pitkään aikaan voinut edes kuvitella Siperiaa muistuttavan säätilan takia.

Sisällä oli kupliva olo, kuuntelin kesämusiikkia ja ihastelin kuivaa asvalttia ja valossa kylpeviä rakennuksia.

Poikkesin muutamaan kirjakauppaan, mutta haikailemiani postikortteja niistä ei löytynyt. Ei löytynyt myöskään mitään rahan tuhlaamisen arvoista niistä second hand ja vintage-kaupoista, joissa pyörähdin.

Sitten huomasin mukavan näköisen kampaamon, astuin sisään ja kysyin, milloin olisi seuraava vapaa aika hiustenleikkuulle. Vaikka heti, kuului vastaus ja istahdin peilin eteen.

Jonkin ajan kuluttua poistuin otsatukkaisena ja satuinpa hetken mielijohteesta kutsumaan kampaajani illan kotibileisiin.

(Välihuomio: on ihmisiä, jotka pohtivat latvojensa tasausta viikkotolkulla ja sitten on ihmisiä, jotka saavat päähänpinttymän tietystä hiustyylistä ja sitten se on saatava ihanhetinytpaikalla. Saatatte arvata, kumpaan kategoriaan kuulun. Lähes vuosi sitten pätkäytin polkan ja nyt sitten päätin kokeilla otsista. Mielessä oli lähinnä jotain tällaista: klik, klik ja klik. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin eniten tältä: klik. Noh, hiukset onneksi kasvaa eikä mun maailma kaadu, vaikka mulla onkin hetken aikaa hassut hiukset.)

Huomasin eräällä kadulla hylätyn, pienen, vaaleanpunaisen ja pyörällisen hyllykön, jonka hikeä puskien kärräsin kotiin. Olinkin jo kaipaillut jonkinlaista kirjahyllyä!

Kävin ostamassa papaijan, kiiwejä sekä limejä koska plussa-asteiden innoittamana järjestettiin kavereiden kanssa kesäbileet kesädrinkkeineen.

Ilta kuluikin karm... kauniiden kesähittien parissa, leit kaulassa ja arskat päässä (näistäkin juhlista saatan kertoa lisää, jos julkaisukelpoista kuvamateriaalia löytyy...).

Kyllä se kevätaurinko vain vähän sekoittaa päätä. Ja perjantait nyt ainakin.

Helppoudesta

Elämä on tavallaan niin helppoa.

On syntymäpäiväjuhlia, joissa puolet vieraista ovat norjalaisia ja puolet uusiseelantilaisia ihastuttavalla aksentilla varustettuna. Syödään hieman palaneita popcorneja ja epämuodostuneita mutta ilmavia ja niin pehmeitä cupcakeja Skittleseillä ja askarrellaan erilaisia silmälaseja ja päähineitä värikkäistä rautalangoista. Sellaisista, joita ala-asteella näpisti koulun tarvikekomerosta vain, koska ne oli niin kivan värisiä. Liiloja, pinkkejä, keltaisia.

Ja jos sanotaan, että suomalaiset ovat huolissaan siitä, mitä meistä maailmalla ajatellaan, niin tutustukaa norjalaisiin. Kaikkea vertaillaan Ruotsiin ja sitten on vielä se Tanskakin. Viikingit mainittu, totta kai. Mutta Skandinavia rulettaa ja jos olet Suomesta, you're so special.

Sitten on kaverin kaverin tyttöystävän kotibileet, joissa pelataan beer pongia ja makoillaan pehmeällä sängyllä aamuviiteen toisten hiuksia silitellen. Sen söpön pojan sijaan vaihdatkin numeroita sen suloisen tytön kanssa ja ehkä parempi niin.

Ja sitten on tietysti Nuit Blanche, jota ennen syödään mahat täyteen fish'n'chipsejä ja sitten pyöritään paikasta toiseen, saksalaisista nörttibileistä hipsterimekkaan tanssimaan ja välissä saadaan kasvomaalaukset ja lämmintä karamellimaitoa.

Elämä ja Montreal jaksavat hämmästyttää. On hämmästyttävän helppoa vain mennä ja tehdä mutta on myös hämmästyttävän helppoa jättää asioita tekemättä.

Aina on huominen aikaa.

Syntymäpäivä

Helmikuun ensimmäinen osui sopivasti lauantaille, mutta heräsin tapojeni vastaisesti melko aikaisin. Syynä ystäväni Marion, joka ei luottanut omaan nettiyhteyteensä työlupahakemusrumbassa, joten tuli stressipussina sänkyyni puhisemaan läppärinsä kanssa. Toi kuitenkin mukanaan lämpimiä bageleita ja tuoretta kahvia, joten olin enemmän kuin tyytyväinen. Skypettelin siinä sivussa myös pari tuntia ihanien Suomityttöjen kanssa, ei siis olisi päivä voinut paremmin alkaa!

Sitten kävin suihkussa ja kaupassa ja leivoin maapähkinävoi-kaurakeksejä ja odotin vieraita malttamattomana. Ja sieltähän ne lopulta tulivatkin!

Paras juttu ikinä: SUKLAAKAKKUA ja TÄHTISÄDETIKKUJA !!! (Kuvasta ja kakusta kiitos Lillille!)

Syötiin kakkua, juotiin juomiamme ja katsottiin Yoncén Grammy-esiintyminen. Oooh!! (Ja lopulta juhlista tulikin sitten Queen Bey-videoilta. Ainakin hetkeksi.)

Maltettiin kuitenkin lähteä Igloofesteille danssaamaan. Räntää satoi mutta se ei menoa hidastanut. Ennen kuin joskus kahden maissa DJ:t lopettivat ja me kaikki oltiin ihan litimärkiä. Joillain olisi ollut vielä jatkointoa, mutta läpimärkien kenkien takia olin ihan tyytyväinen kun sain kömpiä nukkumaan. Seikkailun tuloksena tosin täällä podetaan taas melkoista nuhaa, mutta oli se sen arvoista. Synttärit on vaan kerran vuodessa!

Les Amours Imaginaires

{Click the images for sources}

Les Amours Imaginaires on tarina kahdesta ystävyksestä, jotka rakastuvat samaan poikaan. Mustasukkaisuutta, pakkomielteisyyttä ja kylmiä katseita. Kuviteltuja rakkauksia, kirjaimellisesti.

Joku kommentoi tänne blogiini jokin aika sitten, että elämäni näyttää muistuttavan hieman tätä kyseistä elokuvaa. Elokuva on siis kuvattu Montréalissa ja henkilöt puhuvat ah, niin québeciläisittäin. Oli tässä kyllä samaistuttavia asioita ja piilosen leikkiminen Mont-Royalilla on ehdottomasti toteuttamisen arvoinen idea. Mutten silti sanoisi, että elämäni täällä olisi kuin tämä elokuva. Ei onneksi.

Älä odota lämmintä rakkaustarinaa, vaan raadollista tunnekylmyyttä. Mutta ehdottomasti suosittelen katsomaan, vaikka vaan sen takia, että ohjaaja ja Francista näyttelevä Xavier Dolan on laittoman hyvännäköinen ja Monia Chokrin roolihahmon Marien tyyli ihastuttavan pettämätön. Ja ainakin québecin aksentista saa mainion käsityksen.

Tämä elokuva sai mut myös vihdoin vakuuttuneeksi The Knifen Pass This On-kappaleen hienoudesta!

Sen täytyy olla raskasta, hämmästellä sydämensä suuruutta

Neljä kuvaa ja kertomus viime tiistailta.

Huonosti nukutun yön jälkeen sain itseni kuitenkin aamuluennolle ja olo oli ihmeen kevyt, vaikka unta oli takana hädintuskin tunnin verran. Aurinko säkenöi ja bussi oli täpötäynnä.

Kolmen tunnin jälkeen tiesin hieman enemmän katalaanin historiasta (kurssin aiheena kieli ja identiteetti) ja suuntasin kavereiden yliopistolle lounaalle.

Jälkiruuaksi kahvia ja jaettu, joka puolelle murustellut taatelileivos.

Ulkona pilvet muuttuivat vaaleanpunaisiksi ja me yritettiin etsiä majoitusvaihtoehtoja Kuubasta (olisikohan jollain antaa vinkkejä tuonne rommin ja sikareiden luvattuun maahan?).

Joidenkin tuntien kuluttua päätettiin lähteä leffaan.

Oli kuitenkin nälkä. Kiinalaisessa ravintolassa tarjoilijoilla tuntui olevan koko ajan kiire, mutta ruoka maistui (nuudeleilta ja katkaravuilta) ja onnenkeksi sanoi, että plan for many pleasures ahead.

Lopulta tuli aika kiire elokuviin ja luultiin olevamme myöhässä, mutta esityksien aikatauluja olikin muutettu ja elokuva, jota oltaisiin haluttu mennä katsomaan alkaisikin vasta parin tunnin kuluttua. Meitä neuvottiin katsoa jonkun komedian loppu ja sitten vaihtaa salia sen jälkeen.

Katsottiin siis umpisurkea Jackass-elokuva, jonka ainoa hyvä kohtaus oli kopioitu suoraan Little Miss Sunshinesta. Taisin myös nukahtaa hetkeksi. Elokuvan loputtua tajuttiin, että haluamamme leffa alkaisikin vasta tunnin päästä, mutta samassa salissa alkaisi pyöriä joku muu pätkä. Haettiin siis popcornia ja oltiin toiveikkaita, että seuraava elokuva olisi edes hieman edellistä parempi.

No, ei ollut. Taisi olla yksi huonoimmista elokuvista ikinä. Äijäelokuvassa miehet olivat vankilassa, tappelivat keskenään, tappoivat toisiaan, metsästivät peuroja ja kostivat veljensä kuolemaa. Kaikkea siis niin kovin miehistä juuh. Elokuvan ainoan naisen rooli oli olla rakkauden kohde ja raskaana.

Metrolla kotiin ja pari jaksoa Girlsiä ennen nukkumaanmenoa, jotta unohtuisi kaikki se synkkyys.

Että sellainen tiistai. Melko tavallinen muttei ihan kuitenkaan. Ihan kiva kuitenkin!

PS. Uudet levyt Scandinavian Music Groupilta ja Iisalta. Ahhh, kuolen onnesta. Iisaa olen fiilistellyt varovaisen innostuneesti, mutta SMG:ltä haluan imeä jokaisen sanan, tahdin ja henkäyksen soluihini iäksi.