Helppous, hämmennys, hyväksyntä

Kun on hetken hiljaa ja keräilee vain muiden sanoja sisuksiinsa, alkaa pelätä, ettei enää osaa itse sanoakaan mitään.

(Mutta yritän nyt kuitenkin.)

Syksyn alku oli kuplivan kepeä, lentelin vaaleanpunaisella pilvellä kuin muumit konsanaan, mutta se saippuakupla puhkaistiin, poks poks vaan. Olen kuitenkin kiitollinen siitä helppouden tunteesta, jonka löysin ennen kuin kaikesta tuli taas vaikeaa, lähinnä koska otan kaiken aina niin hemmetin vakavasti.

Oli päiviä, jolloin heräsin kuvotukseen ja kirjoitin ylös vain oksettaa oksettaa oksettaa. Aurinko paistoi ja puissa häikäisevän keltaiset lehdet ja kyyneleet sumensi näkökentän.

Oh well, elämä jatkuu ja onneksi on ystäviä, jotka asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja viestittää vastaukseksi, että ei se vois tehä sua onnelliseksi.

Hyväksyntää, hyväksyntää. Omille ja toisten tunteille ja olemiselle ja rehellisyydelle.

Ja sitten voi taas nauraa elämälle ja tanssia teknoa glitteriä kulmakarvoissa ja hämmentyä ihmisistä ja lukea runoja ja polttaa kynttilöitä ja syödä chilisuklaata ja luukuttaa Destiny's Childia ja kokeilla balettia ja mennä joogakurssille ja kulkea bussilla ja pukea lempivillakangastakki päälle ja lainata kirjoja kandia varten tai muuten vaan ja antaa olla. Olla vaan.

Helppoutta, hämmennystä, hyväksyntää. Aina vuorotellen tai samanaikaisesti. Siinäpä se.

"Nii, ei oo todellakaan mitään peliä. Tunteita vaan." Niinpä, tunteita vaan. Elämää vaan.