Käväisin Turussa toissa viikonloppuna. Matkalla taivas oli niin kaunis, että itketti ja hymyilytti samanaikaisesti. Harmitti, ettei ollut kunnollista kameraa mukana, mutta eipä sitä millään olisi saanut ikuistettua oikein.
Turku oli sumuinen, tehtiin parsakaali-fetapiirakkaa ja käytiin Dynamossa tanssimassa.
Hymyilin ja mulle hymyiltiin.
Elämä ei kuitenkaan ole ikuista lauantai-illan nousuhumalaa, vaan on myös toisenlaisia päiviä. Päiviä, kuten eilinen ja tämä päivä. Kun tekisi mieli näyttää keskisormea jokaiselle, joka vähänkään hymyilee. Tai oikeastaan jokaiselle vastaantulijalle. Mieli on maassa, vaikkei oikein ole edes mitään syytä.
Voisin löpistä nyt siitä, kuinka tällaiset päivät on tärkeitä myös, jotta osaa arvostaa hyviä päiviä. Tällaisina päivinä vain ei tosiaankaan huvita jauhaa paskaa, joten... niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.