18.4.2014

Ylämäistä ja alamäistä

IMG_20140416_002719

Sain hetki sitten puolituntemattomalta ihmiseltä postikortin välityksellä yhden osuvimmista luonnekuvauksista koskaan.

"Sä vaikutat onnelliselta ihmiseltä. Joka luottaa elämään, mutta toisaalta luottaa myös siihen, että omilla päätöksillä on vaikutusta omaan onnellisuuteen."

Sellainen mä oon.

Luotan elämään, toisinaan ehkä liiankin paljon.

Ja se luottamus saa mut tekemään ja menemään ja kokeilemaan ja uskaltamaan.

Ja silti mulla on päiviä, joina en halua nähdä yhtäkään ihmistä, tunnen itseni  tuhannen luuseriksi ja aivan elinkelvottomaksi roskaksi.

Ja olen alkanut arvostamaan niitä päiviä jollain kierolla tavalla. En pitämään niistä, en todellakaan, mutta oppinut katsomaan niitä siltä kantilta, että niitä vain sattuu olemaan, oli elämässä millainen tilanne tahansa. Oli kaikki todella hyvin tai ei-niin-hyvin. Toisinaan sitä koittaa parantaa olotilaa katsomalla vaikka jonkin hyvänmielen elokuvan, useimmiten ei vain jaksa ja miettii, että vitut, nyt sitä vaan vellotaan tässä paskassa vaikka mikä olisi, maataan kippuralla ja kuunnellaan sitä kaikista masentavinta ja sydäntä puristavinta musiikkia, mitä soittolistoilta löytyy.

Ja sitten niistä kuitenkin selvitään. Ihan joka ikinen hemmetin kerta.

Yleensä kunnon yöunet riittävät, joskus tarvitaan myöskin tekstiviesti tai soitto, että tämmöistä tapahtumaa ois tänään tiedossa, monelta nähdään? Äläkä nyt taas oo myöhässä, jooko? (Vaikka ei ne koskaan sitä ääneen sanokaan, ajattelee vaan.)

Ja ehkä mä olen vain liian etuoikeutettu ja omaan liikaa aikaa ajatellakseni kaikkea tällaista. Ehkä joo, mutta pointti oli se, että on ihan tavallista, että toisinaan tuntuu ihan kamalalta.

This too shall pass. This too shall fucking pass.

2 kommenttia:

  1. Tää oli hirveen hyvä teksti. Miulla on tänään ja eilen ollut vähän kamala päivä, mutta se tieto, että tämä menee ohi, helpottaa. Ihanaa, että uskallat luottaa elämään! Siihen pitäisi itsekin opetella. Ihailen siunlaisia ihmisiä, jotka uskaltaa lähteä. Salaa jossain pääni sisällä haaveilen ulkomaille muutosta, mutta mie oon sellainen nynny kotikissa, että en varmaan koskaan uskalla. Tarvitsen elämään varmuutta ja pysyvyyttä, mutta toisaalta huomaan sen tekevän miusta pitkästyneen rutiinien orjan.

    Onneksi sitä on vielä nuori ja toivottavasti monen monta vuotta elämää jäljellä tehdä vaikka mitä. Ehkä vielä joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. heh, hyvä että tästä sekavasta sepustuksesta oli jollekin iloa! :--D

      tää on täysin subjektiivinen mielipide tietysti, mutta mun puolesta kaikki nuoret sais armeijan/sivarin tms sijaan pakottaa ulkomaille joksikin aikaa. siinä oppii itsestään niin hurjasti, oppii pärjäämään, kysymään, soveltamaan ja ajattelemaan monella tapaa. onhan se pelottavaa muuttaa etenkin yksin täysin vieraaseen maahan ja aloittaa täysin tyhjästä, mutta hitto se tunne, kun kaikki alkaa sujua ja tuntua tutulta. pakottaminen ei kuitenkaan ehkä oo se paras vaihtoehto, koska ei ulkomailla seikkailu varmastikaan oo ihan jokaisen juttu, mutta musta siihen pitäis kannustaa enemmän sellaisia, joita se yhtään haluttaa. vaikka uskallustakin tarvitaan, useimmiten se on vain järjestelykysymys. muutto ulkomaille siis. paljon käytännönjuttuja, mielettömästi päättäväisyyttä ja ripaus rohkeutta, siinä aika hyvä resepti!

      varmuus ja pysyvyys on hyviä juttuja, mutta mä ainakin kaipaan muutosta jatkuvasti ja itseni haastamista, vaikka koenkin olevani aikamoinen arkajalka hyvinkin usein. kannattaa muistaa, että arki on arkea joka puolella maailmaa.

      mutta tosiaan, sulla on aikaa vaikka millä mitalla, kannattaa tunnustella omia fiiliksiä ja käydä ajatusleikkejä, että mitäs jos jonain päivänä. ehkä se sitten joskus yhtäkkiä tuntuukin siltä, että se haave on ihan pakko toteuttaa ja sitten vaan hommiin!

      sä pystyt siihen, jos haluat!

      pusuja! xx

      Poista