Elämä on seikkailu, ei suunnitelma

Kävin festari-ilakoimassa Joensuussa. Hytisin kymmenen tuntia kylmyydestä ja tylsyydestä perjantain ja lauantain välisenä yönä ja otin leirintäalueen portilla enemmän ja vähemmän humalaisia majoittujia vastaan.

Sen jälkeen kaksi vapaapäivää olin sulaa kuumuudesta, teltta kun muuttui jossain vaiheessa aamua aina saunaksi, eikä varjoa ollut missään. Heitin vihdoin talviturkinkin, kun koko viikonlopun ainoa pesupaikka oli järvi.

Pestiin hiuksia järvivedellä ja vieressä pojat leikkivät jallupullonnoutoa.

Nukahdin rantahiekalle ja poltin selkäni.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi festarit on kyllä ihmisen parasta aikaa, olo on huoleton ja vapaa. Kun puhelimesta loppuu akku, sitä on turha ladata, sillä kenttää ei ole kuitenkaan ja jos hukkaa kaverit, ne löytää aina jossain vaiheessa teltalta. Ja jos ei, niin aina löytää uusia. Sellaisia kesäkavereita, joihin tutustuu ruokatauolla ja jotka illalla lähettää juoksukisaan raviradan ympäri ja lupaa palkkioksi lämmintä kaljaa.

Olen ruskettuneempi kuin koko elämäni aiempina kesinä yhteensä, enkä yhtään tiedä, miten tässä näin kävi. Pohdittiin, että ihmisiä on kahdenlaisia: papuja ja rapuja (pätee tietysti lähinnä vaaleaihoisiin).

Tajusin, ettei tänä kesänä ole vielä iskenyt kesäblues. Se kuuluisa summertime sadness on (onneksi) pysytellyt loitolla, luultavasti siksi, että olen koko ajan menossa. Sekaisin olin muutaman päivän ainoastaan, kun katsoin liian monta jaksoa My Mad Fat Diarya putkeen (siitä lisää joskus toiste, mutta vahva suositus!).

En pysähdy vahingossakaan ikävöimään muualle, varsinkaan valtameren toiselle puolen.

Aloin idättää avokadon siementä ja tarkoitus olisi myös yrittää kasvattaa appelsiinipuu. Jonkun kaktuksenkin voisi ehkä hankkia. Seuraavalta reissulta palattuani ainakin täytän tyhjän suolakurkkupurkin maitohorsmilla, se on vissi.

Huomenaamulla tie vie taas Turkuun, jo toisen kerran tämän kesän aikana. Olen käyttänyt vitosen junalippuja lähiaikoina varmaan enemmän kuin kukaan koskaan minua ennen.

Olisi tehnyt mieli ostaa taas uusi kynsilakka, mutta vähävaraisena päätin säästää ja hain vintiltä vuoden jemmassa olleet lakkaputelit. Mikään sävy ei tuntunut juuri tähän hetkeen sopivalta, joten yhdistelin itselleni riemunkirjavat karkkikynnet. Ihanan lapsekasta, asiallinen ranskalainen manikyyri nyt ei vaan oo mun juttu sitten yhtään.

Tänään aamupäivällä kävin juoksulenkillä fiksusti juuri kuumimpaan aikaan, vaihdoin lähikauppaa ja ostin banaania, sokeria ja vanhan kunnon Amppari-mehujään.

Leivoin banana breadia, keitin puuroa ja polkaisin töihin.

Illalla piti käydä uuden baarin avajaisissa, mutta tulinkin kotiin leipomaan sämpylöitä.

Että tällaista mulle noin niin kuin suurin piirtein kuuluu.

"Enää en ajattele, että kaikki menee lopulta huonosti. Tiedän, että elämään mahtuu sekä kamalia että ihania ääripäitä.

Jos pelkää koko ajan pahinta, ei ehdi huomata, että juuri nyt on hyvä olla."

Näin järkeili Maria Veitola jossain Trendin kolumnissaan ja oikeassapa olet, Maria.