21.1.2015

On ne change pas

tam02

Kaivaudun peiton alle jokaisena vapaahetkenä, enkä nouse pois ennen kuin on ihan pakko.

Bussin lämmössä on helppo huristella yliopistolle, mutta tuntuu kuin ei heräisi koko päivänä.

Seuraan nyt enemmän tv-sarjoja kuin vuosiin (suosittelen: Tellus, Syke, Game Of Thrones (joojoo tiedän, oon ihan jälkijunassa) & True Detective).

(No okei, olen katsonut myös Ensitreffit alttarilla...)

tam01

Haaveilen matkoista Ruotsiin ja Tanskaan ystäviä moikkaamaan, kylpylälomasta Viroon ja yksin reilaamisesta Itä-Euroopassa. Australiastakin, mutta sillä ei niin kiire ole. Jospa edes jokin näistä toteutuisi, pitäisi vain saada rahoitus kuntoon.

Elin kyllä aikamoista mummoelämää koko syksyn, mutta nautinkin siitä, että sai vaan olla kotona. Pelkäsin vähän, ettei reissukuume enää ikinä tulisikaan takaisin, niin hyvältä Suomi tuntui. Mutta ei huolta, nyt taas alkaa kuumotella.

tam03

Samalla kun olen käpertynyt kotiin ja peiton alle, olen käpertynyt itseni ympärille ja sen kerän avaaminen on välillä ollut aika vaikeaa. On tuntunut hankalalta olla seurassa, kun on ollut liian isoja asioita ääneen sanottaviksi ja kaikkea pienempää en ole osannut sitäkään ilmaista oikein.

Tajusin myös, että aika usein (en kylläkään aina) olen ystävyyssuhteissa se aktiivisempi osapuoli, joka ottaa yhteyttä ensin ja ehdottaa tapaamisia. Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, jos en olekaan aina se aloitteentekijä. Yksin en ole jäänyt, mutta ehkä panostanut enemmän niihin, joiden kanssa yhteydenotto on ollut molemminpuolista. (Enkä nyt ole syyttelemässä ketään siellä, rakkaat, no worries!)

tam04

Välillä päivät tuntuvat mauttomalta, paksulta puurolta, mutta sitten sitä on kuitenkin ollut kaikenlaista. Sunnuntaiseikkailuja oudolla kirpputorilla, kävelylenkkejä kipakassa talvisäässä, Kahvilakerhoilua ja kahden euron villapaitalöytöjä. Avantouintia ja äidin turistioppaana toimimista. Synttärijuhlat, jonne vein ruusuja ja sipsiä, koska niillä harvoin menee vikaan.

Eilen uppouduin keskipäivällä elokuvateatteriin kylmyyttä pakoon. Mommy sai kaipaamaan Montrealia ja Quebecin ranskamongerrusta. Vaikuttavin elokuvaelämys pitkään aikaan ja poistuin salista villapaidan kaulus kyynelistä kosteana. Haukoin pistävää pakkasilmaa keuhkot täyteen ja kuuntelin Céline Dionin On ne change pas'ta repeatilla.

Edelleen on hieman pöllämystynyt olo. Että onhan sitä, kaikenlaista elämää.

(Mutta uskon kyllä silti muutoksen mahdollisuuteen.)

6 kommenttia:

  1. "On tuntunut hankalalta olla seurassa, kun on ollut liian isoja asioita ääneen sanottaviksi ja kaikkea pienempää en ole osannut sitäkään ilmaista oikein."

    Oiiiijjjestas. Vaikka tää aihe onkin inhottava, niin kiitos. Aukaisit just solmuja mun päässä, kun muotoilit tutun tunteen oikein. (Eli: feel you, sis.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♡ ♡ ♡

      solmujen aukeaminen on aina hyvästä :--*

      Poista
  2. Mummoelämä on joskus tosi kivaa. Oon ollu kyllä syksyllä tosi laiska, just tosi keski-ikänen olo kun ei huvittanut lähtee mihinkään. Mut nyt kun asuu keskustamassa niin on PALJON helpompi lähtee johonkin!!! :D Ei tuu sellanen "en jaksa lähtee!!!!!"-olo enää. Ihanaa viettää sosiaalista elämää ja jaksaa tehdä kaikkea.

    Mää oon aikalailla luovuttanut joidenkin ihmisten suhteen, tai siis jos joku mulle ehdottaa tapaamista niin sanon aina joo, mutta en itse ehdottele koska en jaksa tuputtaa seuraani niille, joita ei tunnu kiinnostavan. Toisaalta mistäs minä tiedän jos vaikka kiinnostaisikin. :D Mutta oon vuosien varrella muodostanut (itsenäisesti ehkä valheellisia) käsityksiä siitä, keitä kiinnostaa ja ei, enkä jotenkin enää rohkaistu ehdottamaan joillekin enää mitään. Helpompi olla tässä tilanteessa, kuin kohdata pettymyksiä!

    Opinnoissa on niin paljon setvittävää, että jotenkin menetin kaikki halut lähteä ulkomaille. En valmistuis ikinä, jos en olis paria vuotta Suomessa. Mut oishan se nyt ihanaa lähteä johonkin! Kaipaan suurkaupunkeja.

    Mää joskus vannoin etten koskaan kato Game of Thronesia, se ei kiinnostanut mua yhtään kun kaikki hehkutti sitä, meni hermo siihen hehkutukseen. Matias kuitenkin huijas mut siihen junaan ja nyt on katottu koko sarja. Uutta kautta odotellessa!!!

    Hauskaa loppuviikkoa! :--)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, sijainti kyllä vaikuttaa tosi paljon! mutta mulle ehkä myös on ollu jotenkin vapauttavaa tajuta, ettei mun tartte haalia joka viikonlopulle jotain menoa, vaan on ihan ok jäädä välillä ihan vaan kotiin ^___^

      hmm, toi on kyllä jännä. tai siis että miten sitä mielessään aina kuvittelee, että oonko nyt ihan tyhmä ja yli-innokas jos pyydän jotakuta jonnekin, mutta en mä kyllä ite varmaan ikinä ole mitenkään pahoillani, jos joku ehdottaa jotakin, vaan päinvastoin! tietty jos ei tunne jotakuta vielä hyvin niin pitää vähän lukea tilannetta, mutta koskaan ei tiedä mitä jonkun elämässä on meneillään, joten ei hirveästi voi päätellä, jos jostakusta ei kuulu pitkään aikaan. mutta sit taas jos aina jotain ehdottaessa toinen kieltäytyy joka kerta, niin pitää ehkä arvioida tilannetta uudelleen :/ eipä näitä juttuja kai pitäis ylianalysoida, mutta minkäs teet :DD

      hehee, mäki välttelin gotia just senkin takia, että otti päähän se hehkutus xD sit joku kerta päätin, että hitto vie kokeillaan sitten ja varmaan puolet ekasta kaudesta olin ihan että voi hitto mitä jäätävää paskaa, mutta sitten siihen jotenkin pääs mukaan ja nyt oon ihan koukussa! nyt mulla on neljäs tuokkari puolessa välissä, iiks! :))

      jee ihanan pitkä kommentti muuten ja kiitos samoin! ^___^

      Poista
  3. "Kiva" kuulla, että muutkin kohtaavat tätä ongelmaa kaverisuhteiden kanssa. Olen itsekin aika lailla aina se, joka ehdottaa tekemistä ja suunnittelee asioita. Onhan se toki kivaakin, enhän sitä muuten tekisi, mutta sitten kun joku pyytää mua jonnekin, niin olen siitä jotenkin tosi otettu, koska sitä tapahtuu aika harvoin. Mikä on toisaalta vähän surullista, koska kyllä ystävyys/kaverisuhteiden pitäisi toimia molempiin suuntiin, toki osa ihmisistä on passiivisempia kuin toiset. Itsekin olen kokeillut sitten muutamien kanssa tuota, että en ota itse yhteyttä vaan odotan toisen yhteydenottoa ja vähän huonosti niissä kokeiluissa on sitten käynyt :( Nooh, saapahan siinä sitten ainakin testattua vähän kaverisuhdetta ja omaa merkitystään toiselle. Huoh, tulipas nyt tällainen avautumiskommentti. Halusinpas sanoa! Elämä on yleisesti kuitenkin kivaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin, nää on kyllä aika monimutkaisia juttuja, vaikka ei kai pitäis olla. joidenkin kanssa se ei häiritse, että on itse se aktiivisempi osapuoli, joidenkin kanssa se alkaa häiritä jossain vaiheessa, joidenkin kanssa sitä ei edes tule ajatelleeksi, koska yhteydenpito on niin tasapuolista. musta tuntui jotenkin inhottavalta miettiä tuota "testauksena", vaikka kyllähän se tavallaan sitä ehkä olikin. ihan kuin olisin suorittanut jotain ihmiskoetta, josta vain minä olin tietoinen, huhhuh. mutta oon kyllä lähtökohtaisesti sitä mieltä, että kaikkia ihmissuhteita pitää aktiivisesti ylläpitää, jos niiden haluaa pysyvän, varsinkin jos maantieteellisesti sijaitaan ihan eri paikoissa. joidenkin kohdalla riittää yhteydenotto kerran vuodessa, aika usein tarvitaan vähän enemmän. mutta joo, eri jutut toimii eri ihmisillä ja on ihan tavallista, että ihmisiä tulee ja menee, joidenkin kanssa on superläheinen lyhyen aikaa, joidenkin kanssa koko elämä. eikä näitä juttuja voi ennustaa tai nähdä etukäteen, siksi pitää vaan luottaa siihen, että aina on joku jossain kuitenkin, joka välittää ja haluaa viettää sun kanssa aikaa. tai jos ei just nyt ole, niin sellainen ilmestyy jostain jossain vaiheessa. kylläpäs nyt aloin taas filosofoimaan, mutta pointtina siis se, että kannattaa aina olla avoin uusille ihmisille mutta huomioida myös ne aiemmin mukaan kuvioihin tulleet ja pitää kiinni niistä, jotka on valmis pitämään kiinni susta.

      huh! saa avautua aina kun siltä tuntuu, ehdottomasti! kivaa viikonloppua, pus!

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.