Like punching in a dream

Parasta on se, kun tajuaa elävänsä unelmaansa. Juuri sellaista elämää, josta on aina haaveillut. Olla juuri (tai ainakin lähes) sellainen ihminen, jollainen on aina haaveillut olevansa. Sellaista oli Ranskassa ja näyttää, että se meno tulee jatkumaan (toivottavasti) täällä Suomessa. Pitää vain olla tarkkana, ettei ajaudu samoihin käyttäytymismalleihin, kuin aiemmin.

Pääsin Tampereelle opiskelemaan ranskan kieltä, ihme kyllä! Olin täysin varma, että Tampereelle en ainakaan pääse, mutta kappas. Eniten oon ehkä innoissani siitä, että pääsen pois Jyväskylästä. Vaikka ei mulla mitään Jyväskylää vastaa olekaan, haluan vain jotain muuta.

Tulin tiistaina Suomeen ja Jyväskylään 14 tunnin junissa, busseissa, lentokoneessa ja autossa matkustelun jälkeen. 40 kiloa matkatavaraa, olin aika poikki kyllä. On ehtinyt olla jo kavereitten tuparit, kadunvaltausta, läksiäisiä ja sen semmoista. Kaupunki on täynnä rallijuntt-, anteeksi, -turisteja.

Vaikka täällä on hyvä olla, niin välillä kaipaan Ranskaan. Sitä, että ympärillä puhutaan ranskaa ja että itsekin pääsi puhumaan sitä. Kaipaan Seineharmoniaa, puistopiknikkejä, drum'n'bass-menoja, tekemistä. En kuitenkaan kaipaa hassunmuotoisia pussilakanoita, ainaista juoksemista metroon (vaikka seuraava tulee kahden minuutin kuluttua), kusenhajuisia metrokäytäviä tai sitä, että kaikki polttaa.

Huomenna lähdetään Iisan kanssa kokkaamaan viikoksi Protulle. Saa nähdä, mitä Team KK (KuurotKokit) saa aikaan. Oon niin kaivannut protuilua!

 

PS. Norjan kammottavista tapahtumista en itse osaa oikein sanoa mitään, mutta onneksi jotkut muut osaavat.

PPS. Kaksi viimeisintä kuvaa on Pariisin kesämenoista, Paris Plages.