Huvittaa

Yhtenä arki-iltana otin erään eksyneen lampaan kainalooni ja mentiin yhdessä kuokkimaan juhliin, joihin ei kai ehkä ihan oikeasti oltaisi kuuluttu, mutta niin sitä vaan istuttiin nurkassa ja juotiin valkkaria kertakäyttömukeista.

Baarissa löydettiin parhaita tyyppejä, joista se parhain huusi mulle tanssilattialla, että sä näytät niin hyvältä että mä en kestä. Narikkajonossa joku kutsui mua seiloriksi raitapaidan vuoksi ja mua huvitti suunnattomasti. Koko tämä elämä.

Bussi hurautti synnyinkaupunkiin ja äiti olisi halunnut ostaa tummansiniset kukertavat lakanat, mutta minäpä valitsin haalean mintunvihreät ja raidalliset. Koska jospa unetkin ovat vaaleissa lakanoissa vaaleampia, valoisampia. Vaikkakin viime unessa, jonka muistan, olin myöhästyä lennolta ja taisinpa myöhästyäkin lopulta.

En tosin muista, minne olisin ollut lentämässä. Eikä mun oikeastaan edes tee mieli lentää mihinkään juuri nyt. Jalat, polkupyörä, juna ja linja-auto riittävät, laiva voisi olla myös hauska. Vaikkakin luin muisteloita kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneesta uppoamisesta ja ajattelin niiden ihmisten hätää ja sitä, että merenpohja on niin monen sadan hauta.

Unelmoin lankakaupassa, punasin huulet, ostin syntymäpäiväsankarille ananaksen ja join kaljaa vaaleanpunaisella pillillä. Ajoin pyörällä, jossa ei ollut jalkajarruja ja pelkäsin koko matkan ajan, että unohdan asian tiukan paikan tullen. Ei tullut tiukkoja paikkoja onneksi, mutta hetkittäin unohdin silti, aina alamäessä.

Keräsin takapihalta omenoita Prisman muovikassiin ja iskä tuli kurkottamaan ylemmistä oksista ne isoimmat.

Sanoi aamulla asemalle kyyditessä, että täytyy laittaa omenat parvekkeelle yöksi, ettei ne ala mädäntyä.