Kaivaudun peiton alle jokaisena vapaahetkenä, enkä nouse pois ennen kuin on ihan pakko.
Bussin lämmössä on helppo huristella yliopistolle, mutta tuntuu kuin ei heräisi koko päivänä.
Seuraan nyt enemmän tv-sarjoja kuin vuosiin (suosittelen: Tellus, Syke, Game Of Thrones (joojoo tiedän, oon ihan jälkijunassa) & True Detective).
(No okei, olen katsonut myös Ensitreffit alttarilla...)
Haaveilen matkoista Ruotsiin ja Tanskaan ystäviä moikkaamaan, kylpylälomasta Viroon ja yksin reilaamisesta Itä-Euroopassa. Australiastakin, mutta sillä ei niin kiire ole. Jospa edes jokin näistä toteutuisi, pitäisi vain saada rahoitus kuntoon.
Elin kyllä aikamoista mummoelämää koko syksyn, mutta nautinkin siitä, että sai vaan olla kotona. Pelkäsin vähän, ettei reissukuume enää ikinä tulisikaan takaisin, niin hyvältä Suomi tuntui. Mutta ei huolta, nyt taas alkaa kuumotella.
Samalla kun olen käpertynyt kotiin ja peiton alle, olen käpertynyt
itseni ympärille ja sen kerän avaaminen on välillä ollut aika vaikeaa.
On tuntunut hankalalta olla seurassa, kun on ollut liian isoja asioita
ääneen sanottaviksi ja kaikkea pienempää en ole osannut sitäkään
ilmaista oikein.
Tajusin myös, että aika usein (en kylläkään aina) olen ystävyyssuhteissa se aktiivisempi osapuoli, joka ottaa yhteyttä ensin ja ehdottaa tapaamisia. Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, jos en olekaan aina se aloitteentekijä. Yksin en ole jäänyt, mutta ehkä panostanut enemmän niihin, joiden kanssa yhteydenotto on ollut molemminpuolista. (Enkä nyt ole syyttelemässä ketään siellä, rakkaat, no worries!)
Välillä päivät tuntuvat mauttomalta, paksulta puurolta, mutta sitten
sitä on kuitenkin ollut kaikenlaista. Sunnuntaiseikkailuja oudolla
kirpputorilla, kävelylenkkejä kipakassa talvisäässä, Kahvilakerhoilua ja
kahden euron villapaitalöytöjä. Avantouintia ja äidin turistioppaana
toimimista. Synttärijuhlat, jonne vein ruusuja ja sipsiä, koska niillä
harvoin menee vikaan.
Eilen uppouduin keskipäivällä elokuvateatteriin kylmyyttä pakoon.
Mommy sai kaipaamaan Montrealia ja Quebecin ranskamongerrusta. Vaikuttavin elokuvaelämys pitkään aikaan ja poistuin salista villapaidan kaulus kyynelistä kosteana. Haukoin pistävää pakkasilmaa keuhkot täyteen ja kuuntelin Céline Dionin
On ne change pas'ta repeatilla.
Edelleen on hieman pöllämystynyt olo. Että onhan sitä, kaikenlaista elämää.
(Mutta uskon kyllä silti muutoksen mahdollisuuteen.)
